XXXII. VIA LACRIMOSA.
Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.
Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden, lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä. — Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.
* * * * *
Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"
Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: "Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen. Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."
Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.
"Niin", kuului vastaus.
Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.
Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten: "Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."
Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun sanomia?"
Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni suinpäin."
Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"
Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt samoin kuin Räntämäellä."
Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on tapahtunut!"
Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin
juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta:
Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. —
Hartaasti sinne odotettiin piispaa.
Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen. Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."
Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana jumalanpalveluksen.
Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle, sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen. Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu tästä huolenpidosta.
* * * * *
Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska, reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään. Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain, että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille. Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni, pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta maailman ääriin asti.
* * * * *
Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin. Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia: Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa: "Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus, Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani, sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie — miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän Suomen heimon käännyttämiseksi!"
* * * * *
Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen! — Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.
Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan, jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via lacrimosa, kyynelten polku.