XXXIX. KULTAINEN TIE.

Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä. Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten, jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan, sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa hyminässä.

Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ. Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen. Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät, joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.

Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta. Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen. — Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.

Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa, ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä. "Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle. Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään. Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.

Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle, sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella. Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla, pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa. Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."

Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä. Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis, että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla Kokemäelle.

Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita. Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä? Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys. Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet, kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.

Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan, vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —

Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät. Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella piispaa silmästä silmään."

Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"

Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen yli Saareen.

Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan! Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."

"Ketä olette?"

"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta.
Avaahan toki, Kerttu!"

Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan, nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.

Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan hevosia."

Kuningas: "Kuinka kummassa teillä valvotaan tähän aikaan?"

Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa varustelen."

Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. — "Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"

Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta.
Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."

Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä, Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle, tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."

Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois, kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin. Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin moninkerroin!"

Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. — Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."

Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja koko Saaren."

Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin, josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" — Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään. Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda, minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään, avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi. Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko. Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.