XXXX. AAMU.
Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä. Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin. Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit, ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —
Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.
Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä. Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle. Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt lohdutus poissa, Suomen lohdutus.
Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko. Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen säesarja:
"Oi, Jeesus tuntea mun suo
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi, Jeesus anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava. Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.
Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt. Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:
"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä. Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme. Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut, hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme, valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä, Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan, elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."
Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina. Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania kieliä.