XXXVI. RISTIRETKELLÄ.

Henrik järjesteli hiippakuntansa asioita siltä varalta, että hän taas viipyisi poissa pitemmän aikaa. Hän vihki papeiksi kaikki Upsalan koulun oppilaat, jotka vain suinkin katsottiin soveliaiksi. Coppmannuksen hän vihki piispaksi, jotta tämä helpommin voisi hoitaa hiippakuntaa Henrikin poissaollessa.

Kun sitten tuli lähdön aika, ilmoitti kaksitoista nuorta pappia lähtevänsä piispan mukana Suomeen. Näitten joukossa oli Länsi-Göötanmaalta kotoisin oleva Rodulfus, joka oli tunnettu suuresta lahjakkuudestaan. Hänet vihki Henrik juuri lähteissä piispaksi, sillä kuka tietää, mitä matkalla tarvitaan, on hyvä, että on kaksikin piispaa mukana. Jos vielä käännetään Hämeenkin suuri heimo, niin onhan silloin piispa käytettävänä.

Itä-Årosissa astui piispa Henrik pappeineen kuninkaan laivaan. Kuningas Eerik laski tulijat ja ajatteli: "Kolmetoista hengenmiestä! Se ei ole onnen luku." Mutta hän ei lausunut julki ajatuksiaan. Mälaria matkatessa kasvoi yhä pursien luku, ja Itämeren rannalla oli kokonainen laivasto odottamassa. Lähdettiin. Rannalle jäi suuri ihmisjoukko, joka oli tullut lähteviä saattamaan. Aseet kalskuivat. Ristiliput liehuivat. Useimpien laivojen keulaa koristi ristiinnaulitun tai jonkun pyhimyksen kuva. Voijonmaasta saapui seitsemän tavattoman komeata laivaa, joitten etukeulat oli varustettu pitkillä rautapiikeillä ja kyljet raudoitettu.

Kun päästiin avonaiselle ulapalle, jäi Henrik ihmetellen katsomaan tätä matkuetta, jossa oli kymmenittäin suuria pursia. "Suuri on sentään ristin voima", ajatteli hän. "Kuningas Eerik sanoo, että tämä vapaehtoinen laivasto on tasan puolta suurempi, kuin mitä rannikon ledung olisi antanut. Semmoinen on ristin mahti." — — —

* * * * *

Henrik kääntyi katsomaan Lemböten rantaa, jonne juuri oltiin tulossa. Eikö vain seisonutkin rannalla Odinin tietäjä valkeassa papinpuvussaan ja hänen ympärillään joukko muita. Kohta alkoi sieltä kuulua laulua. Se oli kiitoshymni, jonka sävel ja sanat olivat vain hiukan sinnepäin kuin tuossa tavallisessa merenkulkijain kiitoshymnissä. Mutta juuri tuo vajavaisuus liikutti Henrikin mieltä. Ajatella, että tuo vanha pappi, joka kerran oli ollut koko saarivaltakunnan tuomarina ja tietäjänä, yrittää nyt ristijoukon saapuessa laulaa seuralaisineen latinankielistä hymniä Jumalalle kiitokseksi!

Oli sovittu, että Lembötessä ristijoukko tai sananviejät odottavat, kumpiko sinne ensin ennättää. Maria ei vielä ollut tullut Suomesta, siksi nousi koko sotajoukko maihin lepäämään. Ja komea oli se jumalanpalvelus, joka nyt toimitettiin Lemböten pienessä kivikirkossa. Siitä kertoi saarien kansa vielä lastenlastenkin aikana.

Seuraavana päivänä saapui Maria Suomesta. Paljon oli hänellä kerrottavaa. Saareen hän oli mennyt. Lalli oli ollut ensin alussa kovasti vilkas ja hyvätuulinen. Hän oli kertonut äitinsä kuolemasta, vaimostaan, Untamalan Kertusta ja kahdesta pienestä pojastaan, joihin hän oli kovin ihastunut. Mutta kun Maria sitten sanoi asiansa, oli Lalli mustanpunaisena kavahtanut pystyyn ja silmät säkenöiden sähissyt: "Minä taistelen niin kauan kuin käteni kalpaa kantaa. Ikinä en kumarra Ristin-Kiesusta, tulkoon tänne vaikka kymmenen hiitten hirmua joukkoineen!" Sitten hän nosti Marian kevyesti kuin höyhentukon pirtistä pihalle ja sieltä aittaan. "Siinä on sinulle vastaus", mumisi hän hampaittensa välistä aitan ovea teljetessään. — Siellä oli Maria joutunut suureen tuskaan ja rukoillut palavasti apua Kristukselta ja kaikilta pyhiltä. Yöllä olikin sitten tullut Lallin sisar ja päästänyt Marian salaa pakenemaan.

Kun Maria oli kaiken kertonut, kutsui Henrik hänet kirkkoon. Täällä polvistui Maria alttarin ääreen, ja piispa sanoi juhlallisena: "Koska olet hyvin täyttänyt Kristuksen antaman tehtävän, niin minä Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä julistan sinulle ikuisen synninpäästön." — Maria oli yhä polvillaan, kun pappien kuoro lauloi ihanan hymnin.

Kohta lähdettiin taas kyntämään selkiä. Kun kuljettiin Luotalon vesiä, nousivat Aasla ja nuori Pietari kuninkaan laivaan. He kertoivat, että Lalli oli raivonnut kuin hirtehinen. Koko Hämeen oli hän saanut liittoonsa, ja jäämien suuri sotajoukko oli jo matkalla kohti Suomea. Samoin oli Joensuun Sarvi yhtynyt Lalliin, vaikka Sarven alue oli jo kauan kunnioittanut Valkeata Kristusta. Lallin raivoa pelättiin koko Suomessa siinä määrin, että ihmiset olivat paenneet syviin erämaihin tai pakolinnojen turviin. Kaikki pirtit olivat autioina, sillä eihän tiedä, mitä Lalli tekee, kun kulkee Suomen halki Köyliöstä Koroisiin.

Mutta mitä nyt! Kuninkaan laiva pysähtyy, pysähtyvät muut. Salmessa heidän edessään on laiva laivan vieressä estämässä ristijoukon matkaa. Kuningas neuvottelee jaarli Guttormin kanssa. Voijonmaan keihäskokkaiset laivat hyökkäävät ensin. Syntyy ankara meritaistelu, joka pian päättyy ristijoukon voittoon. Mutta tuskin olivat pakosalle lyödyt laivat päässeet saarien suojaan, kun korkeille kallioille syttyi varoittavia merkkitulia. Ja kohta tiesi koko saaristo ja koko lounainen ranta, että ristijoukko oli tulossa.

* * * * *

Nopeasti kulki Lalli joukkoineen kohti Koroista. Siinä kulki miehiä ratsain ja jalan, tapparat vyöllä, keihäs ja jousi olalla. Oli jo päästy Ruskon tienoille. Pitkä jono kulki suon läpi kiemurtelevaa polkua. Etumaiset pysähtyvät. Mitä nyt! — Vastaan tulee pari pelästynyttä miestä. He kertovat kauhulla, miten ristijoukko oli jo aamulla saapunut. Vain Sarven miehet ennättivät rannalle maihinnousua estämään. Kamala oli taistelu, mutta minkäs mahtoivat Sarven miehet yksinään. Heidän täytyi peräytyä Sampaslinnan suojaan ja vihdoin jättää sekin voittajalle. Paljon kaatuneita jäi tantereelle, ja vesi Aurajoessa punerti. Kuningas Eerik joukkoineen valtasi nyt Unikan-karin, Miesmäen ja Virusmäen sekä alkoi leiriytyä Koroisten niemelle. Silloin saapuivat jäämit Hämeestä. Ja voi sitä hirmua, mikä nyt alkoi! Mutta takaisin lyötiin jäämitkin. — — — Lalli kuunteli kertomusta hammasta purren, ohjia pusertaen. "Kolmas joukko ei peräydy", tuli sähisten hänen hampaittensa välistä. — — —

Kuningas Eerik seisoi päällikköjen ympäröimänä Koroisten niemellä. Kaikki olivat hyvin totisia, sillä oli juuri saatu sanoma Lallin tulosta. Vihdoin virkkoi jaarli Guttorm: "Joukkomme on kyllä moninkerroin suurempi, mutta miehet ovat näännyksiin asti väsyneitä kokopäiväisestä taistelusta. He tuskin pysyvät pystyssä. Jos Lalli nyt hyökkää, olemme totisesti hukassa."

Eerik: "Niin olemme. Mutta koetetaan neuvotella Lallin kanssa."

Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle. Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.

"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"

"Vai kastaa!" kiljasi Lalli. "Hyökätkää miehet!"

Mutta yksikään mies ei liikahda. Lalli malttaa mielensä.

"Mitä vastaatte?" kysyi Pietari.

"Tappelemme", huusi Lalli.

Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella puolella!"

Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa.
Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!

Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa. Valitkaa!"

Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —

Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot, Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu tietäjä!"

Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.

Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta, kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta, Ingegärdin hauta."

* * * * *

Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm: "Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —

Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet kysymykset ja vastaukset.

Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin. Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan. Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.

* * * * *

Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan. Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen, toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa. Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas saapui laumansa luo. — — —

Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla. Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan kuusiensa tummaan kehtoon.

Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa. Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö. Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."

Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen. Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä käskettävänä."

Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei pysty kirkonvihollisen tuli."

Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!

Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti kirkko."

Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin, ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle rakensit!"

Rodulfus vastasi hymyillen: "Ei kivikirkkoa kädenkäänteessä rakenneta."

Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa, sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."

Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."

Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria paasia kirkon peruskiviksi.

Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.

Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet, oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa, tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia. Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja synninpäästön.

Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin. Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun kirkonvihollisen valta on murrettu."

Tähän tyytyi kuningas Eerik ja lähti kaikkine joukkoineen takaisin Sveeaan. Useimmat papeista nousivat myöskin laivoihin, mutta piispa Rodulfus ja viisi pappia jäi Henrikin avuksi Suomen kirkkoa järjestämään.

Hiljalleen soljui Eerikin laivasto aamutuulessa Aurajoen rannalta saarien ohi Airiston suurelle selälle. Kuninkaan katse viipyi ihanilla rannoilla, jotka huomaamatta häipyivät autereiseen sineen. Vihdoin hän virkkoi jaarli Guttormille miettien: "Ihana maa tämä Suomi, ihmeellinen sen kansa. Itse se etsii Kristusta kuin kukka aurinkoa. Ah, suokoon Jumala tälle maalle ja kansalle siunauksensa!"