Helvi: Kertomus nuorisolle

by Hilja Haahti

IX

Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja jäähyväisten aika…

Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle. Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet outojen keskelle — hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.

He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.

— Sinä olet niin kalpea, Ensio.

— Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään alas, mereltä käy kylmä viima.

— Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna kapineeni kuntoon.

— Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee harmaa savupiirto!

He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.

— Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?

— Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.

Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta, nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.

Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän, tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti vaan työhön Herran voiman tukemana!

Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan, kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon sisällekäymisesi ja uloskäymisesi".

Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä syvää hartautta.

Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin: "Jumalan rauha varjelkoon sydämenne."

* * * * *

Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.

— Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan, — arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa leikkauskalustoa.

— Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, — vastasi Helvi.

Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan palvelevassa rakkaudessa.

Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: — Ettekö siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että erinomaisesti sovitte tähän työhön.

— Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.

— Niinhän se tavallaan on meille muillekin.

Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää. Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa valossa.

— Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, — sanoi hän.

Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.

— Tekö, neiti? — puhkesi hän vihdoin lausumaan. — Miten se on mahdollista?

— Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden.

— Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat. Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja tuntemattomiin kohtaloihin — En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on hyvä suoja kuin linnulla pesässä.

— Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut! — virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. — Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, — jatkoi hän varmuudella. — Ettekö tunne pientä runoa:

"Uskovaista paremmassa turvassa ken maailmassa? Tähtikään ei taivahalla, lintu emon siiven alla."

Sisar Sanni huokasi.

— Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia…

— Ovat kyllä, — ajatteli Helvi. — Luostarin ilma täällä kumminkin on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän itsenäisyyttä!

— Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, — lisäsi hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. — Suokaa anteeksi — mutta minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö, mitä minä ajattelin?…

— No mitä?

— Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa, voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä —

— Älkäähän nyt, sisar Sanni, — keskeytti Helvi, ja polttava puna levisi hänen poskilleen. — Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me olemmekin valmiit.

Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään yksinäni mihin tahansa? Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, sitä sinulta rukoillen…

Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan…

Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.

Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei toveripiirin keskukseksi.

Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa eksyi häneen.

— Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!

— Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.

— Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!

Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.

Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja nöyrille hän antaa armon!

Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.

— Kyllähän minä sen tiedän, — virkkoi hän hiljaa. — Kiitos kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole sydämeeni katsonut…

Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.

Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?

Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen oli sen tukahuttanut.

— Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.

— Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan — Miksi hän ei saanut minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?

Jumala ei tahtonut.

Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä miksi…

Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä…

Se on mahdotonta. En voi, en, en…

Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.

Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.

— Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta… — ennätti hän ajatella sairaan luo rientäessään.

Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva…

Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan rukouksessa.

Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja saapui paikallensa.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.

— Taisi olla täti Lind oikeassa, — arveli hän naurahtaen itsekseen. — Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin tavata.

Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.

— Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! — sanoi Helvi iloisesti. — Mikä sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja. Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?

— Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin… Älä pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen sinun kotoasi, täti Lindin luota.

— Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska valvoin osan viime yöstä.

— Mutta sinä olit menossa ulos?

— Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että sain hakematta mitä halusin.

— Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, — kertoi Katri, riisuessaan päällysvaatteitansa. — Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka on tuttavani — tiedäthän — oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.

— Irjaltako? — huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka
Katri hänelle ojensi.

— Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee —

— Tämä näkyy olevan sedältäni, — sanoi Helvi, laskien kirjeen avaamatta syrjään. — Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni, mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin myöhemmin lukea. — Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje häneltäkin?

— Eiköhän liene, — virkkoi Katri veitikkamaisena. — Ei se kuitenkaan sinulle ole!

— Kelle sitte?

— Ensiolle, — vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen suljetun kirjeen. — Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen kaupunginpostiin.

— Onko siinä jotakin erityistä? — kysyi Helvi, repäisten nopeasti kuoren rikki.

— Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua.
Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.

Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä, Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä, että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.

— Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, — arveli Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat olleet jotenkin vähän yhdessä.

Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin, kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.

— Minä viihdyn kuten huomaat, — kirjoitti hän. — Mutta sittekin minä joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni. Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä muistelen ja öisin uneksin teistä — — —

Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.

— Saanko nyt kertoa muut uutiseni? — sanoi hän vihdoin.

Havahtaen Helvi virkkoi: — Vieläkö sinulla nyt on jotakin?

— Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja
Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.

Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: — Vai niin, se on siis julkaistu.

— Tiesitkö siitä ennen? — kysyi Katri ihmetellen.

— Tiesin, jo keväällä.

Katri katsoi häneen tutkivasti.

— Ja Irjako myös tiesi?

— Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta! — huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. — Minusta kaikkien Irjan toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.

— Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin harjoittelijaksi!

Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi. Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja itse pohjaa vailla…

— Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, — jatkoi Katri. — Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon enemmän luotan…

— Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? — virkkoi Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.

— Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa… ja sehän olisi hyvin luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno, että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin, että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi…

— Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, — keskeytti
Helvi. — Emmekö voisi puhua jostakin muusta?

Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, — hän joka ei ennen ollut käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut… Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.

— Pahoitinko sinua? — kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. — Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!

— Suo anteeksi… minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! — Ja ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin hyvä tyttö ja suora toveri.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia. Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut, että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa…

— Halikon kautta Ruotsiin! — arveli Helvi tyytymättömänä. — Kuinka väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä minä täältä asti siihen voin?

Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala, olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?

Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä maksoi.

Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa rakkaudessa antanut!

Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä, pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa. Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.