Helvi: Kertomus nuorisolle

by Hilja Haahti

X

Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti, että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut. Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.

Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi samalla hänen sydämensä.

"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"…

Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti ensimmäiselle lähetysalallensa…

Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään oli hellä sointu, kun hän sanoi: — Molemmat siskot ovat sitte poissa! Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!

Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.

Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut hoitaja Helsingistä.

Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin lausunto kerrottu?

Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.

Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.

Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta — jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille saakka… Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut sykkimästä…

Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki maailman korpiteitä?

Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".

Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen…

Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, mutta — röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.

Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi — entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.

Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja kukoistavana oli lähtenyt? — Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.

Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti kylväjäänsä — rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, missä hän tahtoo.

Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja uskollisuutta juuri täällä. Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?

* * * * *

Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.

* * * * *

Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai toiseen elämään?…

Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja näytti joutuvan hämilleen.

— Eihän tuota… Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa onkaan.

— Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?

— Niin… kuinkahan olisi… — Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. — Mutta sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan…

— Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.
Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?
Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.

Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt jouluviinojen makuun.

Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.

Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä ja nöyrä tyttö — vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä…

Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten huolien keskukseen.

— Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, — huokasi isäntä. —
Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.

— Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa hänestä.

— Hänestä sitä on tähän asti ollutkin — ei suinkaan Samulista. Vaikka mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti erottaa… Ei Manne mikään juoppo ole.

Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi voittaneen.

— Hän on lahjakas ja hyvä poika, — sanoi Helvi lämpimästi. — Minä olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.

Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.

— Pysyikö hän sitte aina raittiina? — kysyi Helvi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.

Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä äänellä: — Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki häntä kehuivat ja kiittivät.

— Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän —?

Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen katsettansa, vastatessaan: — Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan paranisi poika…

Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, tavallista tasaista latuansa.

Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:

— Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin, setä?

Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: — Sinne ei anneta.

— Kuka siellä asuu?

— Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.

Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki…

Voi tätä elämän surkeutta!

Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä. Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi, niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa, kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta…

Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.

Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä, mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle, koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen. Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: — Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät Saukkolassa.

Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni leppymätöntä vihaa?

— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa pienokaista kohti.

— Kustaa Samuli.

— Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, aina kun lausutte lapsen nimen?

Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:

— "Mantani on kuin maanantai, kuin kohmeloisen kallo, sill' on silmät siirullaan ja nenänpää kuin pallo —"

Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.

— Manta hoi, avaa pian!… Taikka oletko sinä siellä?

Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää pitkin, hoilaten edelleen:

— "Se kun käydä lönksyttää, niin kura maasta roiskuu, se kun nauraa hömpsyttää, niin harakatkin poistuu —"

Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: — Onhan siellä ihmisiä.
Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa —

Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.

— Etkö häpeä, Samuli, — lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. — Anna yksinäisen tytön olla rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?

Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta Helvi palasi itkevän tytön luo.

— Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään tietää?

— Voi, neiti, — sopersi tyttö, — ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle… vaan hän pitää minusta kuitenkin…

— Ja tekö hänestä?

— Minä pelkään häntä ja menen pakoon… Mutta voi hyvä Jumala, minkä minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon häntä ja minua…

— Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on joulu…

Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?

Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen löytää…

Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä sai omistaa ihailemansa nuorukaisen — toinen taitamaton, köyhä tyttö, voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä…

Rakkaus — mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!

Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?

Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän tahtoi antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja kuiskata: — Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun rakkauttasi, Herra Jeesus!

Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan päässyt paistamaan?

Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. — Helvistä ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan tahdon tähden.

Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt surra eikä iloita.

Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."

Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai eloa ja kirkkautta.

— Helvi, sinäkö se olet? — kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa kuitenkin ilo väreili.

— Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut tunnet!

— Kuinka sinä olet täällä? — jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin sanoja.

— Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.

Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, onnellisesti hymyillen.