VI
Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin…
Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.
— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?
— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?
— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.
— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.
— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.
Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.
Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina ompeluseuraa varten…
Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?
Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä oli kirkas markka — tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa — ja lisäksi kokonainen kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin…
— Voi hyvä Jumala — oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla…
— Tuosta ovesta, — kuuli Helvi samassa tädin sanovan. — No, ovatko kaikki lampaani koossa?
Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.
Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän tullut tänne omalla rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.
Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta…
Taas näytös, taas esirippu alas.
— Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja sen lisäksi olit luvannut ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän sanoo, kun kerrot sen hänelle?
Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen rauhallisena.
— Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, — huokasi Liisi Lang Helvin takana.
— Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, — kertoi Leima. — Ajatelkaa, kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!
— Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, — nauroi Irja.
— Niin, niin, tyttöseni, — virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, — siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.
Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se oli niin hauska kuin toverit sanoivat.
Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. Tuntui niin kammottavalta… Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä säpsähti ja huudahti heikosti.
— Mikä nyt? — kysyivät toiset melkein yhtaikaa.
Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli säikähtänyt "jotakin mustaa".
— Eihän siellä mitään ole, — virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen puiden sekaan.
— Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi kiihtynyt, — arveli tohtorinna Helville. — Joudu pois, Irja, niin pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.
Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.
Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.
Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut hauskaa, vastasi hän epävarmasti: — Oli — jotenkin —
— Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.
Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja lausui: — Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.
Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: — Kiitos, äiti, kyllä minä jaksan.
Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön hiljaisuudessa:
"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. — — Joko minä käyn tai makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. — — Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? — — Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. — — Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni! — — Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"
Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli tyyny kostea kyyneleistä.
Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen luo.
— Oletko sairas, lapseni?
Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: — Minä näin niin pahaa unta, minua pelottaa!
— Mitä unta sinä näit?
— En muista enää oikein… en tiedä… Suuri tulinen silmä ainakin seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani…
— Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, niin saat rauhasi jälleen!
Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta että hänen täytyi piankin saada se kuulla.
— En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en rohjennut kertoa mitään…
Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville huulillensa.
— Niin se on, — lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. — Näennäisesti pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!
— Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin ei olisi tämmöistä surua tullut!
— Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. — Toivoin niin hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen tuota onnea. — Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.
Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:
"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä — — oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. — — Sentähden minä sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle anteeksi syntini vääryyden."
Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha, joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.