VII
Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi, menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä lupasi, että ensimmäinen markka, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa täydellisen, pysyväisen rauhan.
Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa "pieni" synti toi todellakin suurta surua!
Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan "pikku lähetysystävänsä". Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta.
Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki, ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi, että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt rauhan tieltä.
— Herra pastori, minun pitäisi… minun… minulla olisi eräs asia… sopersi hän.
Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.
— Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, — virkkoi hän, avaten oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen kätensä omaansa ja virkkoi: — No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.
— Voi, ei se ole sitä! — Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. — Minun oli niin vaikea ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, — lopetti hän. — Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi kaikki mitä voin! — Onko pastori minulle kovin suuttunut? — lisäsi hän pelokkaasti.
Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.
— Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on vielä tekevä paljon sinun kauttasi!
Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.
— Herra voi kääntää kaikki hyväksi, — jatkoi pastori ikäänkuin mietteissään. — Eikö totta, — sanoi hän sitte, kääntyen Helvin puoleen, — lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi kaikki mitä voit. Ajattelitko, mitä se merkitsi?
— Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, — vastasi
Helvi hiljaa.
Pastori oli syvästi liikutettu.
— Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! — lausui hän hartaan juhlallisesti. — Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni!
Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen, ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa…
— Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? — kajahti samassa Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin kainaloon. — Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä ompeluseuraan.
— Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene vielä, tule kanssani pois!
Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko olennostansa.
— Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua työhönsä. Luuletko että hän käyttää?
Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle.
— Minä luulen, etten ymmärrä oikein, — virkkoi hän vihdoin. — Sinä Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin hyvä ja niin ihmeellinen.
— Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle?
— Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua, Helvi.
Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne.
— Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään muulle! — kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä lujaksi lupaukseksi.
Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan.
— Missä te olette viipyneet? — kuului heidän kysymyksensä, johon kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät.
— Ollaanpa vaan! — sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. — Entäpä jos meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi?
— Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse, ennenkuin myöhempään.
Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru kohosi kattoon asti.
— Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen toisemme ääntä, — kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja.
Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä:
— Onko teillä konventti?
— Eikö sielläkään ole opettajia?
— Mitä te teette?
Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen:
— Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan!
Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille.
— Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille.
— No kerro, kerro!
— Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava kirjoitus aineesta: "Tuleva kutsumukseni". Kolme parasta saa kirjoja palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole fiksua?
— On, hirveän fiksua —
— Antakaa meidänkin tulla mukaan! — huudahti Irja.
— Tekö kirjoittaisitte myös? — kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen silmäyksen kolmasluokkalaisiin. — Teillä on vielä niin pitkä aika tulevaan kutsumukseenne!
— Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, — arveli Kerttu vähän närkästyksissään.
— Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, — virkkoi Ester nauraen. — Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin sinä…
Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi loukkaantuneena menemään pois.
— Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, — sanoi hän mennessään. — Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa, sillä ei kukaan teistä palkintoa saa.
— Saammeko todellakin kirjoittaa? — huusi pari ääntä hänen jälkeensä.
— Johan minä sanoin, että voitte koettaa, — kuului Hannan ääni käytävästä.
Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea penkille seisomaan.
— Nyt minä sanon jotakin, — alkoi hän. — Olkaa hiljaa, minun pitää kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka! Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok'ainoan kirjoittaa ja panna oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä palkintoa!
— Niin, niin, me kirjoitamme! — huusivat useat.
— En minä osaa, — sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta.
— Kirjoittakoot luokan parhaat, — sanoi joku muu.
— Minä tiedän kuinka teemme, — tuumi Katri. — Pannaan luokkaamme kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi viikolla. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme parhaat viidesluokkalaisille.
— Sinä Katri olet vasta viisas, — virkkoi Liisi ihastuksissaan.
— Niin me teemme!
"Ompeluseuran" onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen. Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä luokan nurkassa.
Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus tuli uudestaan puheeksi.
— Tietysti sinä kirjoitat? — sanoi Irja Helville.
— Enpä luule, — vastasi Helvi jotenkin haluttomasti.
— Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa niin hyviä arvosanoja kuin sinä!
— En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.
— Kyllähän se on vähän kuivaa, — myönsi Irja. — Mutta saattaisithan kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.
Helvi pudisti päätään. — Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte aiot kirjoittaa?
— Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, niinkuin Ensio jo vuoden perästä — Minun täytyy saada! Ja sitte minä oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! — Mutta kuule, Helvi, kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta kai sinä tulisit?
— Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?
— Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä minä tiedän! Mutta minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä toivoisit kutsumukseksesi.
— Mitäkö toivoisin? — Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.
— Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se — meidän luokan kunnian tähden!
— Minä koetan kirjoittaa, — lausui Helvi väräjävällä äänellä.
— Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?
— Ei, vaan lähetyssaarnaajaksi!