VIII
Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.
— Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! — huudahti Irja iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän puheli yhtämittaa: — Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt sisälle!
Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.
— Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! — Ja ennenkuin Helvi ehti mitään sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: — Ai, minä tiedän, minä tiedän, se on se! Eikö ole?
— Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.
— Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, että jo vallan väsyttää.
He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:
— Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.
— En minä kehtaa lukea hänen kuultensa — Irja, älä mene!
— No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet säälimätönkin, — lisäsi hän veitikkamaisesti. — Ajattele nyt, että hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?
Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää lukeminen toistaiseksi. — En minä kehtaa, — vakuutti hän uudelleen.
Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli niin totinen ja luotettava. — Minä olisin hyvin kiitollinen, jos saisin kuulla, — sanoi hän. — Irja on puhunut minulle lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on jotakin aivan harvinaista.
— Lue sinä, Irja, — pyysi Helvi.
Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.
Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.
"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, valitsisin sen."
He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu —
Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.
— Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä — vielä myöhään ompeluseurailtana!
Ensio ei sanonut muuta kuin: — Kiitos, Helvi, — tyttöjen palattua nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi ahdistaa häntä kysymyksillänsä.
— Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin minun?
— Minä kuuntelin molempia mielelläni, — vastasi hän vältellen. — Te olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.
— Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, — virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. — Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!
Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, kun erottiin.
Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.
Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja kiusasivat puheillansa?
— Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?
— Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?
— Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.
— Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse?
Ehkä sinun äitisi auttoi?
— Mitä se olisi osannut auttaa, — kuiskasi joku. — Sehän on vaan ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.
— Äläs puhu, se on pastorska, — kuiskasi toinen takaisin. — Papithan välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten semmoista olisi keksinyt.
— Niin kaiketi.
Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit kysyivät, minne hän ajatteli lähteä — ikäänkuin jo olisi ollut varma, että hän jonnekin lähtisi — silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi… Eihän hän koskaan ollut muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet määrännyt…
Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään mene, — silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en menisi?
— Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? — ne kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.
"Tule ystävän', tule hyppimään kanssani piirun hei la la laa —"
Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja alkaneet leikkiä.
— Tule pois, Helvi, — virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. —
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?
Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.
Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.
— Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, — sanoi eräs heistä. — Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.
— Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, — virkkoi joku toinen. — En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.
— Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. —
Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?…
Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?
— Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa — minne se muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä työalaksensa?
Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?
Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! Sitä en ole koskaan toivonut…
Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä rakastamaan…
Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi sen tunsi sinä iltana, jona hän oli varastanut lähetykseltä jotakin itsellensä… Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni…
Jumala, armahda minua!
Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei mitään! — — —
Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä ristiin ja kuiskasi:
— Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!