IX

Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.

Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.

Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia kukkia aurinkoisilta niityiltä…

Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen kuului Vapusta muuttaneen muualle. — Itse rouva Aaltonen oli päättänyt viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. Hän pääsi luonnon helmaan, hän sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. Hän oli palaava ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas alkoi pimetä. — Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!

Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: — Äiti, kuulitko oikein, mitä minä sanoin? — Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, jatkoi hän: — Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? — Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti kysymyksensä.

Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä…

* * * * *

Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun juhlasalista:

"Jo kevät kukoistaapi, se riemun rintaan saapi!"

Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi yksinään.

Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.

Irja oli sanonut: — Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. — Helvi huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin — nuo vanhimmat ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli pessyt. — Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista laittaessa… Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! — ja toimiessaan Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.

Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.

— Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen — ha ha ha — onko ihme, ettei ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!

Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä toisennäköinen kuin nyt… vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista. Kesähän oli tulossa… Ja äiti vastasi tyynesti: — Helvi on tehnyt ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia. Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.

— Mitä niistä herrasväen huviloista — liekö siellä lehmiäkään. Meille hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka saavilla suuhun kaataisi — ha ha ha —

— Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa tarpeeksi, — vakuutti Helvi.

Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.

— Äiti, ei millään muotoa! — huudahti Helvi. — Minä makaan siinä, tule minun sänkyyni!

— Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, — vastasi hän, koettaen hymyillä. — Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti. Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.

Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka myös oli siirretty keittiöön.

— Mitä otan päälleni huomenna? — kysyi hän melkein arasti. — Eihän tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin huono —

— Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.

— Äiti, aiotko valvoa?

— Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.

Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän työmiehen tyttö?

— Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä — ja nekin niin huonosti, että varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota… He tulevat kyllä kaikki tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset aikaisemmin.

Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.

Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi, että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.

Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää
yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa.
Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos.
Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.

Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli — puoli kahdeksanko? Ja yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?

Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä ollut silmiä eikä korvia.

Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.

— Päätäni kivistää niin, etten jaksa, — vastasi hän, ja ääni kuului oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.

— Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha maata?

— Ehkä… Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.

— Mutta jos minä tulisin, — tokaisi setä yhtäkkiä. — Passaisihan sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?

— Saa tietysti, — virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.

Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja käyttäytyikin…

— Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan oppilaitten vanhempia ja siskoja, — arveli Helvi kierrellen. — Ainakin lussissa oli.

— Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, — vakuutti äiti.

— Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään semmoista… Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin sen huomasi.

— Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä et tahdo minua sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin…

Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi repiä kahta kovemmin.

— Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, — sai Helvi sanotuksi. — Voi, voi, en minä tarkoittanut…

— Vaiti, Helvi, — keskeytti äiti vakavasti, — Tutki itseäsi, niin näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon käytöksesi seuraukset!

Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.

Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:

— Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan paremmaksi?

— Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?

Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut — ja miten lienee käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan hakenut, kun oli ollut niin kiire.

— Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.

— Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto…

— Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua pahasta.

— Sen lupaan, äiti.

— Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, — ajatteli äiti, levätessään sängyllänsä. — Ja minäkin… Olisin tahtonut häntä totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni johdatti hänet kiusaukseen… Minä olen uhrannut hänet Herralle, ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten taitamaton äiti.

— Jumala on pyhä! — kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä sydämessä.

— Jumala on rakkaus! — livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.