X
— Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, — tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.
Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa pukeutui.
— Ei kala, vaan vedenneito, — virkkoi hän. — Sinä uit niin hyvin ja sinulla on niin pitkä tukka.
— Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, — arveli Irja nauraen. — Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!
Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.
— En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat!
Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.
Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen loiske rantaa vastaan.
Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.
— Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, — arveli Irja, kun he olivat ehtineet huvilan luo. — Mennään tuonne Honkaharjun metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!
Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.
— No, oletpa sinä ahkera, — huudahti Irja. — Älä viitsi, Helvi, minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?
— Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä tarvitsen sukkia, näetkös.
Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.
Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen tornimainen huvihuone.
Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.
— Tämäpä on ihanaa!
Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.
— Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?
— Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka säikähytit Irjaa, — virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän puun takaa esiin.
Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.
— Nukkunutko sinä olet! — ilkkui Irja. — Mutta nyt saatkin rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin mahtuu.
Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja oli syvässä unessa.
Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan pois.
— Herätämmekö hänet? — kysyi Helvi kuiskaten.
— Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, — kuiskasi Ensio vastaan. Ja hänen äänetön katseensa lisäsi: — Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän on tuossa?
Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.
Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.
— On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole naapureita lähimaillakaan.
— Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? — kysyi Helvi, katse täynnä avomielistä ihmetystä.
Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: — Ja paljon hän oli yksinkin sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.
— Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.
— Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen ennakolta lukenut.
— Tuleeko sinusta filosofian maisteri? — kysyi Helvi hämmästyen itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.
— Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.
— Pappi! — huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua kuiskaamalla. — Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.
Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.
— Mitä, mitä… Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä äsken tein pilaa Ensiosta!
Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.
— Nyt minä lähden — yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!
Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.
— Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin järveen, — jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.
— Kiitos vaan kunniasta, — nauroi Ensio. — Vaatteinemme päivinemme, vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun kerran tulimme.
Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla — vuoria vaan ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.
Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta — Laakson lapsen se hurmasi vastustamattomalla voimalla.
Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.
— Niin, lauletaan, lauletaan! — Helvi käännähti säteilevin silmin tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.
— Mitä laulamme?
— "Mä oksalla ylimmällä" — eikö se sovi hyvin?
He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.
— — "Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias, ah kuinka on maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Suo järveimme säihkyellä ain' lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna kotimaatamme rakastamaan!"
Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.
— Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä muille maille, — virkkoi Irja. — Me kolme, me ainakin rakastamme synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!
Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän oli kuitenkin heti valmis "liittoon".
— No, Helvi, sinun kätesi myöskin!
Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei voinut ojentaa kättänsä.
— Helvi — — — mitä?
Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti melkein säikähtyneeltä.
— Sitäkö sinä ajattelet? Ei, Helvi, — — — ethän sinä voinut mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi — —, sehän olisi aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!
Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin salamana?
Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä — ota hänet kokonaan!" Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt — ja äiti, oma rakas äitikin niin monta kertaa…
Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?
Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?
Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada kyyneleet silmiinsä. — Helvi rakas, Helvi kulta, — lohdutteli hän. — En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt… enkä minä koskaan sinua oikein ymmärrä… voi, älä nyt itke!
Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen ilo ja sopusointu oli mennyttä.
Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:
— Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.
Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari sadepisaroissa.
— Tehdään vähän toisenlainen liitto, — jatkoi hän. — Tyydytään siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?
Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä sammutettu hänen tulinen innostuksensa.
— Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, — tuumi hän.
— Kyllä se on parasta, — myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta totisena: — Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?
— Koetamme tietysti, — huudahti Irja uudelleen innostuneena. — Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!
Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse — ja hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä päivänpaisteessa?
Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä aterioille.