XI

Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja lukuhetket puiden siimeksessä — niin, kenpä ne ilot luettelisikaan? Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä. Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät, tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut, sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita; mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille opettajille kehoittavana palkintona.

Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. — Mikä tuottaisi Irjalle iloa? — siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa. Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi koskaan kylliksi harjoittautua.

Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan isänmaalle, jota rakastamme!

Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt, ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä. Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa elämää… Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.

Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta, kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään. Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.

Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.

Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.

He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut: teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.

Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken viettämiseen.

— No, tule nyt puutarhaan! — sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.

Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.

— En minä voi tulla vielä juuri —

— Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?

Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken rohkeutensa:

— Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?

— Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.

— Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, — vastasi
Helvi ihmetellen.

— Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse huuliansa liikuttaa.

— Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, — sanoi Helvi hiljaa.

Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.

— En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset tekevät sillä lailla! — virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. — Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.

Kirkossa — niin, se oli totta — sitä ei Helvi ollut ennen ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut selittää.

— Mitä se hyödyttää? — toisti Irja. — Luuletko sinä, että Jumala paremmin kuulee meitä sillä lailla?

Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.

— Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, — sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.

Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä hän oli puutarhassa Irjan luona.

Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.

Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta ja vaikealta… Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin — mutta hyvin hartaasti…

Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti vastaisi… Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä…

Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.