XII
Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.
Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni "kuoro".
Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, juhlan riemua julistivat.
Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?
Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, uskaltamatta astua kauvemmaksi.
Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin — ujostelematta, täysin riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!
"— — Kentillä leikkitarhain yhdessä juostihin; ken pallonlyöjä parhain, se meistä etevin — —"
Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille varsinaisia vieraita vastaan.
* * * * *
Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston syrjässä ison Saimaan rajalla.
Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.
Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.
Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti — niin vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina — ja kuitenkin hän yhtäkkiä tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen vieraaksi — Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa veikistellä — ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi…
Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.
— Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? — ajatteli Ensio.
Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun oli juhannus…
— Ensio hoi, otappa vastaan! — kajahti silloin Irjan ääni.
Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.
— No, no, — varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle tytöllensä.
Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!
* * * * *
Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi kuulua viulun säveliä.
— Mitä, mitä? — kysyttiin kuorossa.
Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi, eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan. Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.
Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä iloisesti pyöriviä pareja.
Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.
Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia. Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia…
Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon suuren ulapan ja vielä kauvemmas — äidin luo —
Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta…
Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.
— Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? — kysyi hän.
— Enhän minä osaa, — virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.
— Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä vien.
— Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa — Irjan tai vierasten?
— Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, — lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. — Eikä se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.
Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.
He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi kauvan, kauvan…
Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa ihailla…
Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset keksivätkin!
Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla toimittanut loppusuorituksen.
Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan vaihtamaan. — Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? — kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: — On — ei minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!
Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.
Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen pöydälle.
— Kas, postikin on tullut, — sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan pöydällä pari kirjettä. — Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.
Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan päällekirjoitusta.
— Keltä tämä voi olla? — tuumi hän. Irjakin kurkisti.
— Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi on…
Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, eivätkä he suotta kirjoittaneet.
— Mikä sinun on, Helvi? — kysyi Irja säikähtyneenä. — Olethan ihan kalpea ja vapiset… Helvi!
Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.
— He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta lähteä…