XIII
Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti oli jo nukkunut niin kauvan — nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?
Ei — hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!
Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.
— Olethan sinä täällä, — kuiskasi hän. — Niin hiljaa, kultaseni, että luulin olevani yksin.
— Tarvitsetko, äiti, jotakin?
— En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.
— Se Manta on aika likka — ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä mennä ympäri, — kuului Samuli sanovan.
— Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut —
— Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, — torui emännän kiivas ääni. — Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne kiveen.
Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?
— Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? — kysyi hän.
— Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista sinulle, jos jaksaisin… Tule lähemmäksi, lapsi — noin…
Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.
— Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin… Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?
Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa — ja koko entinen rakennus alkoi järkkyä ja horjua.
— Voi, en tiedä; kyllä minä koetin —
— Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin ennen?
Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.
— En, en lähemmäksi, — täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.
— Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.
Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän kohotti katseensa jälleen.
— Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää heistä?
— Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.
— Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin voi pysyä…
— Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras. Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun täytyy voittaa tai joutua tappiolle — ei ole kolmatta mahdollisuutta.
Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: — Oliko se tappio, että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?
Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt. Mutta se voi olla paras — ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi tapahtua…
— Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, — pyysi hän.
— Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.
— Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa —
— Älä sano niin, äiti, — keskeytti Helvi kiihkeästi. — Paranethan sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.
— Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se rauhoittaa.
Ja Helvi kertoi — purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: — Mikä nyt siis oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt polvistua?
— Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin, ettei hän välttämättä vaatisikaan…
— Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!
— Se tuntui Irjasta kummalliselta —
— Ja sinä häpesit — eikö niin?
Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.
— "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?
— Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin…
— Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla — ja olisit menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että tahdoit peittää rukoustasi?
— Kyllä minä nyt käsitän sen, — kuiskasi Helvi. — Ja huomasin minä senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina minä häiriinnyin.
— Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi — jona olemme vuoteeseemme sidotut…
— Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, — keskeytti Helvi, nousten paikaltaan.
— Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista kuulla pääskysten visertävän…
Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä hääräsi yksinään lieden luona.
— Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? — kysyi hän nähdessään
Helvin.
— En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.
— Kuinka hän nyt voi?
— Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.
— Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen tekeminen…
Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta täällä se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.
Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla — ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä takaisin?
Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta rakasti — vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta… Miksi eivät he olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut — sillä eihän Helvi kehdannut…
Oli miten tahansa — Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan äiti paranisi oikein pian…
Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä huutanut — mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. — Mutta eikö taas huudettu — ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin — juosten, viittoen… Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?
— Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn —
Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja syöksyi sisään.
* * * * *
Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen vieressänsä.
Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.
— Lapseni, rakkaani…
Helvi kumartui hänen ylitsensä.
— Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa… Minä menen pois, mutta pysy Jeesukselle uskollisena…
Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.
— En tiedä, kuinka sinun käy, — jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; — mutta minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun aarrettani.
— Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään yksin?
— Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.
— Mutta sitte, äiti, sitte —
— Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin… mutta Herra puhui minulle… Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan sinua… Ilolla minä sinua siunaan…
Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.
— Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä tahansa, kotona tai pakanamailla… Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra käskee?
— Tahdon, — vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut epäröimistä.
— Kiitos, Jumala, lapsestani… kiitos kaikesta… kaikesta…
Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.