XIV
Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.
Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa ajatuksillensa vapaan vallan.
Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet… ja sitte olivat vieneet pois… ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, itkenyt…
Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.
Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa hänellekin ystävällisyyttä.
Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia — ei missään koko maailmassa. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte toistekaan enää halunnut takaisin.
Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.
Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin. Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa, tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.
Odottaa — niin, mitä?
Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin, ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva päätökseksi?
Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen, jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla selvä, sen hän käsitti.
Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!
Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.
— Kas, siinähän on Helvikin, — sanoi Manne vilkkaasti. — Eikö sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta yksin minua varten.
— Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, — virkkoi emäntä äreästi. — Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään tekemistä, eikä Helvillä myöskään.
— En minä haluaisikaan, — sanoi Helvi.
— Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, — virkkoi Manne, joka alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.
— En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä juuri aioinkin tulla sedältä kysymään… minä aioin…
Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi kovasti tykyttää.
— Mitä sinä aioit kysyä?
— Nythän kesä jo kohta on mennyt — ja minä ajattelin, että koulu alkaa…
— Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt olet minun tyttöni! — tuumi setä leikillisesti.
— Mitä hullutusta se olisi, — kiirehti emäntä sanomaan. — Mistä ne rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme liikene maantielle ajettavaksi.
— Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? — kysyä murahti
Samuli nurkastaan.
Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara astui sijaan.
— Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on hänen kotinsa, — sanoi hän päättävästi. — Turhamaisuutta siellä opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! Ei, siitä ei tule mitään.
— Voi setä, eihän se ollut koulun syy… ja johan setä antoi anteeksi…
— Siitä ei tule mitään, — toisti setä yhä jyrkästi. — Se olkoon nyt sanottu, eikä siitä enää puhuta.
— Mutta mitä minusta sitte tulee? — uskalsi Helvi vielä kysyä itku kurkussa.
— Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja käy, — arveli emäntä. — Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan ennätät vähän oppia, se on varma.
— Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, — huomautti Manne.
— Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, — lisäsi Samuli. —
Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.
— Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, — sanoi setä, joka jo taas oli lauhtunut. — Kyllähän se on hyvä, että on jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista — ha ha ha —
Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?
Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.
— Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä Jumala… Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin ajattelematon ja turhamainen?
Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera…
Kyllä tämä on ansaittu rangaistus — mutta kuinka minä sen jaksan kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää; enkä saa oppia mitään… Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään, joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti ja opettajat ja kaikki koulutoverit… Enkö saisi pitkään aikaan nähdä heitä? Enkö ehkä milloinkaan? — —
Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja siinä tuskassaan hän huusi Herraa: — Hyvä Jumala, auta minua! Rakas Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en jaksa, minä en kestä yksin…
Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.