XV
Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä keskustelemista.
— Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? — virkkoi Irja kiihdyksissä. — Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.
— Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea tekemisiin.
— Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän seuraansa kärsimään?
— Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään, vaikka se kyllä on ikävää.
— Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia siitä, että Helvi asuisi meillä, — lisäsi tohtorinna. — Kaupungissa on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan minulle vapaata toimivaltaa.
— Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden
taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä
Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. —
Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?
Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: — Mitenkä minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.
— Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! — huudahti tohtorinna epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. — Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä sentähden tahdo rahoja antaa.
— Lueppas vielä, miten se paikka oli, — kehoitti tohtori.
Irja luki: "— — Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi, ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä — —"
— Onhan se ihan selvää, — virkkoi tohtori. — Emme me voi siihen asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.
— Ei! — huudahti Irja innokkaasti. — Minäpä tiedän! Ettekö huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?
— Irja, Irja, — hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:
— Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni, niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!
Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.
— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. — Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?
— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.
* * * * *
Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin huvia tuottaa.
Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.
"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".
* * * * *
Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.
Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt hyvin.
Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon. Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.
He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.
— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: — Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!
— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta elämänjaksoa kohden.
Toinen osa.