I
He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun kerran on saanut siihen oikeuden!
Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat. Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat, jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.
Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.
— Voi Irja, kuinka hauskaa!
— Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!
— Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?
Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän ilosta! — ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.
— Mutta missä Helvi on? — kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.
Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet pasaasin kulmasta seinustalta.
— Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä hänen luoksensa — eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!
Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.
— Kiitos, Manne, kukkasista, — sanoi hän toverillensa. — Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!
— Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, — selitti poika ylpeästi.
— Pitäisi torua, jos malttaisin, — hymyili Helvi. — Mutta tiedätkö, kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!
Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.
— Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? — huudahti hän, mitä suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.
— Niin, mennään kiireesti perimään sitä, — virkkoi Helvi, tarttuen Irjan käsivarteen. — Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.
— Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, — nauroi Irja.
Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.
He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä, puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät kulkijain mielissäkin.
Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan! Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.
Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset; mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.
Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, — yhdeksää vähemmän kuin Helvi, — mutta siitä vähät! Ei hän niiden tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä kylliksi?
Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.
Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: —
Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!
— On jo liian myöhäistä, — huomautti Ensio. — Pankaa kukat yöksi veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.
— Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, — sanoi tohtorinna. — Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.
Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan. Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.
Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella, ettei hän tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?
— Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, — virkkoi Irja, keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. — Silloin vasta oikein ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla ulkona.
Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia, ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta huolehtia!
— Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, — sanoi tohtorinna epäilevän näköisenä.
— Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti!
— Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, — puuttui Ensio puheeseen. —
Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi?
— Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme —
— Älkää nyt joutavia, — keskeytti Irja iloisesti. — Minäkin tahdon kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut tanssimaan myöskin?
— Vien, vien, — vakuutti Ensio hymyillen. — Solmi sinä vaan seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan.
— Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? — kysyi tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta.
— Emmeköhän —
— Miten on Helvin serkun laita? — johtui tohtorin mieleen. — Hän taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?
Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi punastuen hän vastasi:
— Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on ihan outo hänelle.
— No, voisithan kysyä kuitenkin, — tuumi tohtori. — Minä pidän hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin toista laatua.
— Samuli parka on huonoille teille joutunut, — virkkoi Helvi alakuloisesti. — Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon muuttunutkin eduksensa.
— Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin saisi vakavia tovereita, — sanoi Ensio.
Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään pyyntö olisi Mannea sinne saanut.
Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa. Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen. Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu "punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili huoneitten ohitse.
Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon ja kutsui Irjaa luoksensa.
— Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? — kysyi hän yksinkertaisesti.
— Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, — vastasi Irja.
Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan.
He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää. Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan ylioppilaskirjojansa.