II
— Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut tänäänkin pistäytyä esiin.
— Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja —
— No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa.
Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole.
— Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle.
Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa.
— Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni?
Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja vastasi, hellittäen kätensä rivasta:
— Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa Ension seppeleen.
— Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, — virkkoi Tauno innokkaasti. — Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.
— Mutta sinä et tiedä, kuinka suuren ilon siten minulta riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.
Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti välinpitämättömältä.
— Hänkö muka voisi korvata sinut? — sanoi hän. — Sellainen tyhjä tyttö —
— Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, — virkkoi Irja melkein pahastuneena. — Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin usein olette yhdessä. Mutta joku toinen — Saimi esimerkiksi —
Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.
— Täälläkö sinä, Irja, olet! — huudahti hän. — Salissa on uusia vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.
— Anna anteeksi, että sinua pidätin, — kuiskasi Tauno surulliselta sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.
Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen Irjalle: — Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt —
— Tauno tahtoi katsoa näköalaa, — vastasi Irja vähän väkinäisesti, siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.
Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia. Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin, heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina, mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen, kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin. Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena, ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt, mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois sohisevasta keskuksesta.
Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan aikeita ensi vuoden suhteen.
— Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?
— Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset jatkolta.
— Mitä Irja neitikin sillä tekee? — naurahti ylioppilas Oksanen, joka myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. — Ei suinkaan hän ikinä opettajaksi aio?
— Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa harjoittaa soittoa ja laulua.
— Hänellä on tavattoman kaunis ääni, — sanoi Oksanen vilkkaasti.
— Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.
Luuletteko, että rohkenemme pyytää?
— Miksikä ei, — arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista. Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä, kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.
— Entä rupeatko sinä opettajaksi? — kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti.
— Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän englanninkieltä…
— Vai niin! — huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. —
Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa!
Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli ajatellut.
Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä.
Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin.
— Laula Olavin laulu "Elinan surmasta"! — pyysi kuiskaten Ensio, joka oli joutunut Irjan viereen.
— Ei minulla ole siihen nuottejakaan.
— Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi niin hyvin kuin se.
Ja Irja istuutui laulamaan:
— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä."
Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että "virsi on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan". Tohtorinnakin tuli hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat esimerkiksi piirisille.
Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen.
Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä. Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi; niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension huoneeseen.
Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki kirjan hänen astuessansa huoneeseen.
— Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, — sanoi Helvi ystävällisesti. — Etkö tahdo leikkiä toisten mukana?
— Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun kuitenkaan ole ollut ikävä.
— Miten sitte aikasi on kulunut?
— Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio, sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan, mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä kuvia; vaikka en minä niistä pidä…
— Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: "Jo nuorena on hyvä kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää", — vaikka rikas nuorukainen meni pois eikä tahtonut…
— Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, — virkkoi Manne, nousten paikaltansa. — Hyvästi nyt —
— Eihän toki niin äkkiä! — tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä istuutumaan. — Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun lukusi käyvät?
— Hyvin! — vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen kasvonsa. — Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma, että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!
Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet, vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä. Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti ollut ohjaamassa.
Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: — Mitä Saukkolaan kuuluu?
— Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan, mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.
— Rakastaako Samuli häntä?
— Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi. Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen taitaa olla syypää…
— Voi Samuli parkaa!
— Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?
Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa, saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan, mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen, sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä kaipaa.
Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin.
— Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, — huoahti Kerttu, joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti keinutuoliin. — Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia.
— Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään mukana piirissä, — virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista.
— Etkö sitä tiedä, — sanoi Leima ivallisesti. — Hänhän on uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin. Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti.
— Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan?
— Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko
Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti.
— Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui pikku lintu paulaan —
— Ole vaiti, Kerttu, — tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse.
Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon, jonka kannessa oli lause: "Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä eloonsa." Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen, heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä hän huudahti:
— Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä!
— Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen seurassaan.
— Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan…
— Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin keijukainen.
— Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, — arveli Leima. —
Ja sitte hän koketeeraa…
— Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, — vakuutti Tyyne
Hellman.
— Ettekö te jo ole valmiit? — kysyi Ester, nousten seisomaan. — Tämä käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin.
— Ja minä menisin kotiin, — virkkoi Kerttu haukotellen. — Kuka käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen ole mistään kotoisin.
— Ei olekaan, — myönsi Leima. — Mutta pitänee tässä paremman puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan.
"Paremman puutteessa" sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata "lapsettelemasta".
Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: — Arvaappas, Tauno on pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin häntä suuresti, jos suostuisin. — Ja kun Irja katsoi Leimaan hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme silmissään: — Sanohan, eikö se ole hauskaa?
Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat: "Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.
Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: — Vai niin, siinä oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut nolaisin…