III
Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.
Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.
Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.
Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla — kuinka se oli sopinut hyvin… Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa! Tietysti, olihan hän sisar… Hän oli niin kaunis, että hän Helvin mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta. Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista…
Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen kutsumukseensa.
Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä kuten kyynelten kiillon. — Minä olen kaivannut lapsuudestani asti, — oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: — Joka etsii, hän löytää.
Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin parhaiten ymmärsivät toisiansa.
Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän iloisesti vakuutti: — Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! — Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.
Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä, ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä turmella epäilyksillä.
Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.
— Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! — oli Helvi kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli rippikoulunsa käynyt.
— On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, — jatkoi
Ensio.
Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. — Kuinka minä en tietäisi, mikä on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi, rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi. Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan aikaa myöten opin yhä paremmin.
Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: — Sellainen puhe sopii Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.
Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.
— Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen tanssiaisissa, — oli hän itse sanonut. — Tavallisesti ajattelen, että olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.
Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. — Tanssiko syntiä? Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän iloamme?
— Minulle se ei ole mikään ilo, — vastasi Helvi.
— Eipä juuri minullekaan, — arveli Ensio. — Mutta en minäkään luule sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista pois.
— Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? — virkkoi Irja.
— Siinäpä se on, — vastasi Ensio surullisesta — Ei tarvitse mennä pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, että elämä on helppoa ja yksinkertaista!
— Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! — huudahti Irja katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. — Minä olin ajattelematon. Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?
— Orpo kaipaa omaa leipää… Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin toivoa… Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä…
— Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, — lisäsi Helvi. —
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.
— Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, — väitti Irja. — Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä kyllä ymmärrän.
— Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, — sanoi Ensio. Mutta siihen keskustelu sillä kertaa loppui.
Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: — Kyllä tämänpäiväiset huvit ovat ainakin yhtä viattomat kuin viimekertaiset! — Niin kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle kannalle.
Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.
Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta… Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.
Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja suojelkoon!… Ja myöskin Ensiota… Olihan heillä sama Jumala, jonka istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät…
* * * * *
Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.
Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa…
— Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!
Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja riemua.
— Kuinka sinä vielä valvot? — kysyi Ensio.
Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. — Tiedätkö, tiedätkö, — sanoi hän kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, — Ensio on tanssinut minun kanssani!
Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä muistellut?
Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi tästä riippunut. — Kuinka sinä saatoit? — kykeni hän ainoastaan kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.
— Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan kanssa ilahuttaakseni häntä? — kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen oven pylvääseen.
— Ei suinkaan —
— Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?
— Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut päätöksestäsi?
— Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?
— Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?
— Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.
— Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, — sanoi Irja sydämellisesti. — Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!
— Kiitos, sisko, — lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.
Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.
"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" — ne sanat hän yhä kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa…
Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!…
Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän — hän oli kadehtinut
Irjaa…
— Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana…
Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut… Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla — eikä kuitenkaan tanssittu… Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin… Mutta päätökseni ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet voivat käskeä minua…
Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala… Ei, en koskaan! Hän iloitkoon siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo…
Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan — Ension kirkas kuva…