IV
Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään monivärisempänä ja muhkeampana.
Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan, joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi, jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä" kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.
He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä.
Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.
Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen näköisenä.
— Me lykkäämme sen illaksi, — arveli Irja.
— Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun on kysymys matkasta vetten taakse.
— Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, — sanoi Ensio.
He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla. Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.
— Miksi juuri sinä jäisit? — kysyi Irja Ensiolta. — Yhtä hyvin minä.
— Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, — virkkoi Helvi. — Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen ensin ryhdyinkin.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.
Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.
— Helvin tai minun on jääminen, — sanoi Ensio päättävästi. — Kuinka me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän ainakin lähtee; ja sinä, Helvi — mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla kaikesta.
Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa veneeseen.
Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.
Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:
— "Tuhanten rantain partahilla heräjä, armas synnyinmaa!" —
Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:
— Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia yhtymään ja alotti laulun:
— "Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen kaikuu kiitosta."
Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:
— "Täältä puolehen ylhäisen maan vaan nyt uskossa katsellahan —"
Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei vielä kaivannut…
Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä jumalanpalveluksen alkuun.
Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä riemuitsi:
— Minä olen Isän huoneessa!
Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.
Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.
— Me aioimme mennä pappilaan, — esteli Irja. — Sinne olemme vierailunvelassa.
— Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! — virkkoi hän veitikkamaisesti.
Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille "kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle krokettia lyömään.
— Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, — huomautti Helvi. — Emme nyt voi ruveta leikkimään.
— Aiotteko todellakin niitä kuulla? — kysyi Tauno. — Ettekö jo väsyneet kylliksi kirkossa?
— Ei se kannata, — vakuutti Aura, vanhin tytöistä. — Siellä kuuluu esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!
Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, mikäli loukkaamatta voi.
— Jos menisimme edes vähän katsomaan, — arveli hän.
Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.
— "Herra lausuu, Herra lausuu:
anna sydämes —"
— Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! — sanoi Tauno tyvenesti, ivan välke silmissä.
Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän lausui vakavasti: — Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan hartaudesta pilkkaa!
Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja samassa puhuja nousikin lavalle.
"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan, ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa odottamaan.
Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan viimeisiä vakavia sanoja: — Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen, lähetä minut"?
Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?
Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen. Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana —
Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä — jotakin sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. Nyt hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin, sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran — kerran, määräämättömän ajan perästä… Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes kellekään kertoa.
Miksi niin? Eikö Herra juuri tänään kutsunut häntä?
Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?
Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin pannakseen painoa joka sanalle:
— "Sellaisnaan, sellaisnaan,
tule aivan sellaisnaan!"
Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa, jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa tietä!
Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko sydämestään — — —
Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä. Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.
Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: — Se oli siunattu päivä! — Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja Helvin sydän sykki rauhattomana.