V
— Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni ja voit hypätä.
Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet. Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa myöten.
— Ei haittaa! — vakuutti hän iloisesti. — Rohkea rokkansa löytää. Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.
He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.
— Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, — sanoi Helvi. — Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan korit ovatkin melkein täynnä.
— Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, — johtui Ension mieleen. — Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin saamme juustoa ja viilipiimää!
Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli mentävä.
Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli suljettu.
— Siellä ei olla kotona, — sanoi Irja pahoillaan, pettymys kuvastuneena kasvoihin.
— Odotappas, naputetaan ovea.
Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: — Kuka se on?
— Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, — huusi Irja. — Laske vaan huoletta sisään!
Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.
Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.
— Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, — sanoi Helvi ystävällisesti taputellen tyttöä. — Sinäkö täällä oleskelet yksin suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?
— Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, — sanoi tyttö. — Isä makaa tuolla.
Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.
Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.
— Mikä isää vaivaa? — kysyi Ensio.
— Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!
— Älä pelkää, pikku kultani, — sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.
Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.
— Onko täällä vettä? — kysyi hän Nannalta.
— Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää isää.
— Minä lähden noutamaan, — sanoi Ensio. — Anna minulle astia ja tule näyttämään, mihin päin pitää mennä!
Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti haikeaan itkuun.
— Mikä nyt? — tiedustelivat vieraat.
Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat… eikä äidille varmaan jäänytkään marjoja…
Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.
— En tiedä, olisiko se viisasta, — tuumi Ensio, kun he olivat vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. — Eiköhän ole parempi, että paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.
— Niin minustakin, — sanoi Helvi. — Mutta emme voi jättää lasta tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. — —
Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan sanan lohdutusta…
— Auta minua, Herra! — huokasi hän sydämensä pohjasta.
Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.
Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen ympärille ja peitti hänet jälleen.
Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus liikkui hänen mielessään: — Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! — Hetken perästä hän kuitenkin palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan ummehtuneeseen huoneeseen.
He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan odottamatta.
— Jumala siunatkoon herrasväkeä! — nyyhki hän. — En tiedä, kuinka kiittäisin…
— Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, — sanoi Helvi. — Vaan me koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas velvollisuutemme.
— Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! — huudahti vaimo iloisena, astuessaan sisälle. — En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt…
— Jumalan kiitos! — kuiskasi Helvi loistavin silmin. — Minä en mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän tuo teille avun tahtonsa mukaan.
Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka koetteleekin.
Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille elämä puhui vakavaa kieltänsä.
Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.
— Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni Suomelle ja sen kansalle! — ajatteli Irja. — Jos jäisin tänne maalle köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.
— Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! — kohosi huokaus Ension sydämestä. — Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa…
Mutta Helvi kuiskasi; — Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi kaikkein kurjimpiesi keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin minun ystäviäni… Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä… niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat… Oi Herra… puhu — Ensiollekin!…