Helvi: Kertomus nuorisolle

by Hilja Haahti

VI

Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan kokouksia ja toimikuntia — rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja ilomielinen. Niin, ilomielinen… vaan ei aivan entisensä kaltainen kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.

Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi jäi aina kotiin.

— Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? — kysyi Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua yllensä.

Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut…

— Kuinka minä sen tietäisin? — lausui hän sitte, muistaen mitä hänelle silloin oli selvinnyt. — En ole mitään päättänyt, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.

— Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.

— Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi olla. Vaan sinä, Irja — oletko sinä sitte onnellinen?

— Enköhän… miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?

— Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen tenttiä. Sano vaan terveisiä.

— Niin, ne tentitkin! — huokasi Irja mennessään. — Ei minulla monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!

Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän vastannut: — Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. —

Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten — se ajatus häntä kuitenkin lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää sydämestään kohoavaa kysymystä: — Rakastaako Irja todellakin sitä Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?

Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.

Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä…

Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.

— Teistä tulee hyvä opettaja, — oli arvostelussa sanottu.

— Ei minusta koskaan tule opettajaa, — vastasi hänen sydämensä. — Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! — Mutta yhä hän pysyi asiasta vaiti. — —

Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja kovalla tohinalla syöksyi sisään.

— Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! — huudahti hän. — Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!

— Olipa se uutinen, — arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.

— Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa, vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. — Mutta eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte…

Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.

— Mitä sitte tapahtui? — kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli saanut jännitykseen.

— Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita… Minä olisin tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat, eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta laitakaupungilla… Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?

Helvin posket hehkuivat.

— Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!

— Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!

— Mitä he vastasivat?

— Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen kihlauksestaan… Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista… Minä lähdin pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!

He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte hän lausui:

— Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut heistä?

— En tiedä… ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin… Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen ei?

— Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, — sanoi
Helvi hiljaa.

— Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän toveripiiriinne, sinun ja Ension… ja saisin sinne nekin, jotka entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat… Saimihan onkin jo yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä —

— Irja, rakas Irja! — tyynnytti Helvi. — Me tahdomme rukoilla kaikkien heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja taisteluihin.

— Joku tulee! — virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.

Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.

— Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, — sanoi Irja käydessään Helvin kanssa kyökkiin. — Niinhän isä ja äiti aina tekevät. Ei Helsingissä saa kerjätä.

Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut…

— Anna, Tilta, hänelle ruokaa, — sanoi Irja kyökkipiialle. — Minä menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä sinun nimesi on?

— Juho Vilkki.

Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.

Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.

— Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan voi uskoa kerjäläisiin.

— Mennään katsomaan! — ehdotti Helvi. — Muistatko Rahkasuon väkeä?
Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.

He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.

Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.

He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.

Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.

Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä itseänsä.

— Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? — huusi yksi.

— Tahdotteko viinaa? — tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.

— Emme me teistä mitään tahdo, — sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.
— Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.

— Mukama töyhtöpää! — kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan ja yrittäen astua kohti. — Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!

Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.

— Sanokaa, mitä voimme tehdä! — kuiskasi hän, kumartuen sairaan ylitse.

Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä rukoilevan.

— Armahtakaa lapsia… ne paleltuvat ja nääntyvät…

Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.

— Hän juo sen… Antakaa jotakin muuta…

— Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! — Ja Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä ulos.

He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?

— Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! — sanoi Irja kiihkeästi. — Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren synnin niitten kautta.

— Minä ajattelin viinan kirousta, — sanoi Helvi, ja häntä pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.

— Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, — virkkoi Irja miettiväisenä. — Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?

— Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, — sanoi Helvi. — En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin usein niin rauhaton.

— Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, — lausui
Irja vakavasti.

He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.

— No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?

— On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota käynyt.

— Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!

— Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän hauskaa pitämään sen päälle.

— Mihin te menette? — kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään mistä syystä.

— En oikein tiedä — tai ehkä pistäydymme Kämppiin…

— Manne! — huudahti Helvi. — Sitä eivät opettajasi koskaan suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!

— Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi… Ei minua sitäpaitsi semmoinen pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään sanomista. Hyvästi nyt vaan!

— Voi, muista Samulia! — virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen kättänsä. — Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me juuri äskenkin näimme… juomarin kodin —

— Samuli on renttu, — sanoi Manne ylenkatseellisesti. — Ja kai niitä juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa minusta!

— Kaikkea ikävää tänään! — huoahti Helvi Mannen mentyä. — Hyvä, että illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa. Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen, kun Ensio pyysi! — —

Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu, ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta. Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.

— Jos Ensio tulisi mukaan? — uskalsi Helvi ehdotella.

— Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.

— Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! — huudahti Irja. — Kuinka yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?

— Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? — virkkoi tohtori hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. — Tule vähän soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!

— — Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi lausui ääneen.

— Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!…

He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun loppupuolen:

— — "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne, niinkuin minä teitä rakastin" — —

Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan —

Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten, lämpimien sydänten syvyydestä:

— "Kallehin Jeesus, rakastan sua, sä mua kuoloon rakastithan" —

Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman, ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.