VII
Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti". Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa, koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin, mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin tuumittiin.
Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.
Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.
Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: — Helvistä tämä kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se milloinkaan olisi tapahtunut.
Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?
Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa sen saavuttamiseen! — Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen…
Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut aikaa… Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin Helvi…
Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä — ollen uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä niin kauvan oli kutsunut…
Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.
Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä — ei vielä…
Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi jotakin — tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei saanut siitä selvää.
Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:
— Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!
Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. Helvi meni pyytämään häntä sisään.
Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.
— Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, — sopersi hän, kun Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. — Joltakulta minun täytyy pyytää neuvoa. — Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen entistäkin enemmän: — Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun pitää tehdä?
Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan ylioppilaslauluun, ja tänään — niin, tänään Tauno oli noutanut hänet kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa… Se oli sanomattoman suloista… Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta… Hän pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa…
— Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora ystävä, älä petä…
— Kuinka sinä tarkoitat?
— Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä välitä; toista minä ajattelen — Irjaa…
— Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, — sanoi Helvi varmasti.
— Oletko vakuutettu siitä? — Ja Saimi katsoi Helviin kuten tuomiotansa odottaen. — Hän on siis kiintynyt toiseen?
— Toiseenko? Ei — kuinka niin?
— Oi Helvi — se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan… Olisit kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen… Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä olisikaan sitä tehnyt…
— Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi, uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?
— Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen ja hyvä…
— Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?
— Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä se tähän kuuluu?
— Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen omanansa helpommin kuljet Herran tietä?
— En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa… Mutta voihan Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.
— Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin — se olkoon tunnussanamme! Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.
— Sinä et ole koskaan rakastanut! — huudahti Saimi kiihkeästi. — Voit puhua tuolla tavalla… kuten vanha pappi… sillä sinä et tiedä, mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon… Mutta tästä syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!
— Ketä toista tarkoitat? — kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi ollut. Tietysti Saimi erehtyi.
— Ajattelin Ensiota… Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on täytynyt sitä mielikseen katsella. — Mutta nyt minun on aika rientää pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, rakkaalleni… Oi Helvi… Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään muotoa sano Irjalle? —
Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi… niinkuin…
Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta kasvoiltaan. — Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! — Tuntui kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan katseensa eteen. Eivätkö he olleetkin luodut toisillensa, Ensio ja hän, Helvi — he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?
— Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan…
Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?
Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. — Armahda, Herra, häntä! — Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. Oi, kuinka Jumala oli hyvä! Hänen ei ainakaan tarvinnut tunteitansa pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi…
Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat sanat:
"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne".
Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa"…
Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana… Hän aikoi etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille…