XIV
Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu — oi riemua, oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien rakkaittensa syleilyyn!
Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui suloiselta olla siellä jälleen!
Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.
Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis soutamaan vaikka penikulmain päähän. — Hän näytti muuttuneen siitä kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.
Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen yhtyivät.
"— — Viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan — —"
Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:
— Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä: "Oi Herra, siunaa Suomen kansa."
Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä ja Herran siunausta.
Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa. Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin puristamatta Irjan kättä.
Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa saattamasta: — Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois…
— Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.
— Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se kalliiksikaan tule.
— Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella kirjastoapulaisena itse ansaitsin.
Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti päänsä, sanoen arasti:
— Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä…
Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville, mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.
Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.
— Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman sinua? — sanoi hän. — Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä pääse, en mene minäkään.
Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli loppumaisillaan.
Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa, että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous — se epäilytti. Kuka tiesi, mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!
— Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, — sanoi tohtori toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. — Miten niiden kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?
— Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää. Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.
— Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, — virkkoi tohtori hymyillen.
— Ensio sen on tehnyt! — kertoi Irja. — Hän tahtoisi niin mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin. Minulla on monta syytä, isä.
— Esimerkiksi?
— Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?
Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden, kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.
Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan, kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi, mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia päätetty.
* * * * *
Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten lähtöpuuhat.
Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan, kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin. Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.
Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain muutakin, jota hän ei käsittänyt.
— Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, — virkkoi hän.
— Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. — Odotappas, minä vähän korjaan tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.
Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen käteensä.
— Ei, Irja — viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin, sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan — joko tieten tai tietämättäni…
— Parempi on, ettet sitä sano, — virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt totiseksi. — Tule, lähdetään…
— Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, — virkkoi Tauno, yhä pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.
— Halveksitko minua Saimin tähden? — kysyi Tauno silloin surullisesti. — Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan näytin toivovan sinulta… Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin…
He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa katseessansa.
— Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen… Jos he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en voittanut, minä halusin voittaa…
— Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, — keskeytti Irja. — Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se on mahdotonta!
— Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten kiinnittävän sinut toiseen. Irja — ellet lempesi lahjaa minulle anna — enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin — niin anna edes varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!
— Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani…
— Niinkuin omaisiasi! — Tauno hymyili katkerasti. — Ketkä sitte kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, huomaan sen. — Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan toivon sanaa?
— Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet purjehtinut pitkän matkan.
— Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä — pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua liittävät enemmän kuin minuun…
Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.
Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.
— Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, — kehoitti tohtori, valmistaen hänelle tilan viereensä.
Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. — Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.
* * * * *
Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten kirkastamana kimalteli.
— Irja sisko, — sanoi Ensio silloin, — me lähdemme matkalle, asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?
Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: — Tietysti, jos voin sinua auttaa.
— Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi rauhaa… en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, kunnes omasi löydät…
Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:
— En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!… Irja rakkaani, minä olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni omistaa sinut…
Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:
— Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän… Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!
Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan lastensa iloon.
— Mitähän he sanovat? — tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen äskeisen runollisen vakavuuden. — Tänään en mennyt kihloihin ja menin kuitenkin — onpa se ihmeellistä!
— Heille se ei ole aivan odottamatonta, — kertoi Ensio hymyillen. — Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja mielellänsä soivat sen minulle?
— Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, — sanoi
Irja hellästi.
— Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän kentiesi on tunteemme arvannut, — jatkoi Ensio. — Rientäkäämme hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.
— Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun tahallani peittäneen häneltä totuutta… Kuta ennemmin hän sen tietää, sitä pikemmin hän unohtaa.
Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.
Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.
— Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, — lausui hän ilmoitettuansa uutisen. — Anna nyt minulle sisaren suudelma onnentoivotukseksi! Noin — ja Ensiolle myöskin!
Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.
— Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, — sanoi Irja tarttuen hänen käteensä. — Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!
— Ehkä vähän, — sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. — Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on puhumista kahdenkesken kanssanne.
Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään ymmärtänyt…
Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne kaikki…
Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen tyhjyyden kuormaa?
Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä… Taivas loisti ja säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti — iloitsemaan kihlautuneitten ilosta…