XV
Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä, jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet, jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa riehuneet.
Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman toivonsa katoamisen jälkeen…
Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka sopineet yhteen… mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa täydentävän…
Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle: lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa. Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois, hautautunut kauvas pois pakanamaihin… Mutta se ei ollut oikein. Hänen täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa miten tahansa…
Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista ajatuksistansa ja teistänsä — ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa häneltä kaikki, kaikki…
Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta. Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa laiminlyönyt — niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon, joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa hallinnut…
Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita, jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, omasta itsestä, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle ruhtinassijaa…
Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät…
Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin murrettu, niin murheellinen kuin hän — — —
Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, etsineen yksinäisyyttä.
— Kas, olitko sinäkin täällä! — sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, joutuen hiukan hämillensä.
— Siinä on minulla surutoveri, — ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.
— Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? — sanoi hän. — Ajattelehan, että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen tietäisi, että se on ainoa pelastukseni…
— Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme… vaikka usein katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä…
— Yksin Jeesus — niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!
Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin kättä kuiskatessaan: — Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. Minä olin sokea sokean neuvoja… mutta Herra on rakastanut meitä kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!
Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, saadaksensa parantaa…
— — Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti pidettämän.
— Vahinko, että ne ovat niin myöhään, — sanoi norjalainen. — Sinne pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?
— Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten keskuudessa.
— Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? — kysyi se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. — Muistan erään tovereistanne puhuneen siitä.
Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään, mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein vähimmin oli rohjennut niihin palata.
— Kerran sitä kyllä ajattelin, — vastasi hän sentähden hiljaa. — Se oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.
Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista, vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:
— Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä suomalaisilta:
"Ah, etten mitään oisi, tyhjä murrettu astia vaan, pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan: tyhjä, hän että mun täyttäis, kun tointansa käyn tekemään; murrettu, että hän käyttäis mua muitakin etsimään".
Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä.
Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.
Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?
Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai tuntematon — mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.
— Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä, — sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen katseen pastoriin. — Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren surun kautta Herra armossaan avasi silmäni — mutta mihin minä nyt enää kelpaan?
— Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä, — vastasi pastori vakuuttavan varmasti.
— Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra voi pelastaa minut yksityisesti… mutta ei se estä häntä sulkemasta mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää.
— Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa, mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt: ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen palvelijansa työhön.
— Kiitos, — kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät rauhassa keskustelemaan.
— Olkoon Herra kanssanne, — vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois.
Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin, onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä, ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran heidän kihlauksensa jälkeen.
— Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, — kertoi Irja. — Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa?
— En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan.
— Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan.
— Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, — virkkoi Ensio hymyillen.
— "Mä lakkaamatta laulelen, maan murheita en muista" —
hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin hopeatiukunen. — Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle niin armollinen.
— Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, — sanoi Ensio.
— "Iloni muut jos katoaa, mull' Jeesus ilon antaa; jos varjot päivän sammuttaa, yö lauleloita kantaa" —
saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan puoleen ja lausui:
— En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!
— Mikähän Helviä oikein vaivaa? — tuumaili Irja katsoen hänen jälkeensä. — Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.
— En sitä luule, — vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut epäillä jotakin — mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen; sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin totisuuteen.
— Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä varten, — jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa luonnollisesta selityksestä. — Kentiesi hän paraikaa lopullisesti ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.
Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.
"Mä lepään kalliolla, se kyllä kantaa mun" — —
— — Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.
— Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! — huudahti hän. — Huh, kuinka tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.
— Totta kaiketi sinäkin tulet?
— Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.
Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.
— Sinä et ole iloinen, rakas sisko, — alkoi Irja silloin, painautuen häntä lähemmäksi.
— Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa, joka kestää ijankaikkisesti, — vastasi Helvi.
Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa; jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.
Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen vetoamisen kuulijoihin.
— Onko oikein, — kysyi puhuja, — että yhdellä rannikolla tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli koko maailman valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut soihtujansa sytyttämään?
— Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, — vastasi Helvi ääneti sydämessään. — En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä minut!
Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni. Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se kaikki nyt oli ohitse!
Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa, miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:
— Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö, tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun valtakuntasi!
— Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, — vastasi Helvi. — Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.
* * * * *
Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien, leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa; mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa, siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret sydämet hiljaa valmistautuivat.
— Helvi, — sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, — tule mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.
Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.
— Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet sinua vastaan, — sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan katseensa. — En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!
— Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! — Ensio lausui ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus kohosi Ension rinnasta.
— Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät, kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä! Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni…
— Älkäämme enää puhuko toisistamme, — sanoi Ensio. — Kääntykäämme nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän tunnustamista.
— Minulla ainakin, — lausui Irja. — Tiedättekö, on yksi asia, joka oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni, vaan syntymämaani tähden… Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat… Herra on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.
— Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, — kuiskasi Helvi. — Hän ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme, tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! Kaikki Jeesukselle siinä paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin tapahtuisi!
* * * * *
Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta. Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea kertoa!
Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten, kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä:
"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!"
— Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! — soi riemuisa vakuutus Helvin sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"!
Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."