XVI
Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja, myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä ehtivät.
Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi matka-arkkuunsa.
— Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, — sanoi hän ovesta Helville.
— Eipä ihme, — arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.
Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian, rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa, oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin; mutta hän oli nyt kerran mennyttä — eikä nuoren elinhaluisen miehen kannattanut ijäksensä istua ikävöimään — — —
Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa; vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa, savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle retkelle, jonka hän kohta oli alkava.
Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka jatkuva kauvas pois — sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut…
Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin, ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat suostumuksensa. — Tarkoitus voi kyllä olla jalo, — oli tohtori silloin sanonut, — mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! — Siihen Helvin oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet tottelemattomuudessa häntä vastaan.
Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan…
Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta. Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi oli nuoresta paristakin kuullut. — Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje, vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä, ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen "niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino, yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.
Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas, hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa suojassa?
* * * * *
Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen, sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.
— Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, — sanoi Irja surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna Helvin olalle.
— Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä katkeriksi, — lausui Ensio.
— Niin, — virkkoi Helvi, — puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi:
"Eipä koskaan Herran kansa
ainiaaksi erkane"…
— Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! — pyysi Irja.
— "Jos nyt täällä viime kerran toisiamme kohdataan, konsa koittaa päivä Herran, yhdess' ollaan ainiaan"…
Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä lempeästi tyynnyttäen:
— Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon rukoillut, että voisin pysyä lujana… Herran oman asian tähden…
— Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta tulisi ilman Ensiota?
— Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, — virkkoi Ensio. — Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!
Irja hymyili jälleen.
— Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme löytyy… Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.
— Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, — arveli Ensio nauraen.
— Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan ja soitan kaikki lempikappaleesi… Ja sitte pidämme iltarukouksen ja muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana.
— Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, — sanoi Ensio innokkaasti. — Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja?
— Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle ollut…
— Ei, ei, rakas Irja, — keskeytti Helvi, — ei kiitoksen sanaakaan minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä viimeinen kerta!
He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on jotakin suurta ja sanomatonta…
He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla.
"Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun…"
Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä. Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin lopputoimiinsa.
Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: — Minä luulen, että meidän täytyy pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi… Haaveilija hän saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin…
Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen tuhannen markan talletussetelin.
* * * * *
Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut, ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja kuitenkin — eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?…
"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut."
Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla virittivät laulun:
— "Voimmekohan tulla yhteen
tuolla puolen Jordanin?"
Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui kertosäe:
— "Yhtenen, yhtenen pääsemmekö vielä kerran tuolla puolen Jordan-virran, joss' on rauha ijäinen?"
Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt Jeesuksen yksinänsä…
Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän siementä odottavat.