II
VANHOJA TUTTUJA
— Äiti, Haijelelta tuli kirje!
Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.
Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta virkkoi sentään jokseenkin tylysti:
— Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.
Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.
Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:
— Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne…
Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän heitti sen ostajalle.
— No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.
Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän antoi sen takaisin.
— En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!
Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.
— En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.
Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän kasvatti… Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti hän melkein pelkäsi.
Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?
— Koska hän tulee? — kysyi Rebekka viimein.
— En minä tiedä, — vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti uudestaan paperin esille.
— Telegramm… Telegramm… Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee meitä sähköttämään…
— Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei — annappas tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla sill'aikaa. —
Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.
— Tuossa akka meni, — hän sanoi. — Hyvä lykky! Joudutaan nyt, ennenkuin hän palaa.
— Mutta kuule, Pentti, — virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, — miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.
Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.
— Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies on viidettä vuotta ylioppilaana!
— Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin oivan otuksen, — virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.
— Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä minulla on parempia.
Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota seurasta, kun Pentti samassa sanoi:
— No tuossa heidän puotinsa on.
— Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?
— Kysykää paidannappeja, — ehdotteli Toimi virnistellen.
— Tai kravattineuloja…
Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli niin matala, että Pentin täytyi kumartua.
Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei huomannut kohta ryhtyä puheisiin — tyttö oli liian kaunis.
Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä murtaen kysyi: — Mitä saisi luvan olla?
— No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? — kysyi Pentti suomeksi, hämmästystä teeskennellen.
Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.
— Kyllä —
— Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas Kaisla, ylioppilas Marjamaa… Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä paremmin?
Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät juuri hauskoja muistoja herättäneet.
— Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, — sanoi Esko hämillään. — Me tulimme ostokselle… Mutta samassa hän punehtui, sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi Mirjamille:
— Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää…
— Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, — vastasi tyttö yksinkertaisesti.
— Vai niin — tulkaa, pojat, me lähdemme siis, — sanoi Toimi päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.
Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka hengästyksissään palasi kirje kädessä.
— Mitä he tahtoivat? — kysyi hän levottomana Mirjamilta.
— Kravattineuloista he puhuivat… En minä oikein ymmärtänyt. He olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, minä ihan pelkäsin heitä.
— Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi…
Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata…
Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.
— No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? — kysyi Pentti, koettaen karistaa pois nolouttansa.
— Meidän ei olisi pitänyt mennä, — vastasi Esko.
— Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa edes keikailla, — sanoi Toimi.
— Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?
— Kaunis juutalainen — soma kissanpoika — yhdentekevää! — Toimi napsahutti sormiansa. — Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. — Hyvästi! Minä menen talolle nyt.
Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.
Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään nähnyt — ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli…
Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin… Mitä se ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?
Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut… Se nyt ei ainakaan voinut tyttöä loukata.
Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.
Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:
— Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!
Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen huomiota pääkaupunginkin kaduilla.
— Mielelläni autan, — vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa kuin lapsukaisen. — Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan tiennäyttäjää?
— Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.
— Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? — naurahti Esko.
— Onko se joku ylioppilas?
He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.
— Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
Poll.
Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: — Mitä… mitä sinä sanot? — Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: — Tule pois, Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.
— Niin, — virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, — neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo laulaa duettoja.
— Nimittäin neiti Pollin kanssa — niinkö? Sen minä kyllä arvaan…
— Mitä sinä tarkoitat? — Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?
— Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko vielä? Mutta sinähän olit niin pieni…
— Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?
— Ei, vaan hänen sisarensa.
— Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet jo ennakolta.
Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.
— Mene yksin, Sointu, — pyysi Esko. — Minä odotan sinua. Katso, onhan se sentään sopivampaa…
Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan nähdä sisälläolijoista… Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes Sointu vihdoinkin palasi.
— Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, — kertoi hän iloisesti, — ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin pahoillansa. Mitähän varten?
— Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, — sanoi Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen sydämeen.
— Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?
Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden puutteeseen… Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.
— Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän kanssansa.
— Voinhan ainakin rakastaa heitä, — vastasi Sointu, valoisin hymy huulillansa.
Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin rauhaton ja onneton — siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. — Voi voi, jospa olisi edes isä elossa — olow hascholom [= "levätköön rauhassa!">[ — tai kun saisi tytön pian naimisiin!
Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.
Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt — olow hascholom — eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.
Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui… Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan…
Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. Slimanillakin saisi näytellä häntä… Entäpä, jos Slimanin Hesekiel… Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori sanottiin siitä pojasta tulevan…
Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana — no voi toki! Mutta tämä toinen?
Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin hakisivat…
Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.
— Käy kamariin, — hän kehoitti, — on siellä Mirjam. — Vaan rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi merkitsevästi: — Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä näyttämässä…
Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana iltana saapuvan. — Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. — Entä mihin Haijele pantaisiin maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli…
Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas olivat… Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin kaunis?
Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.
Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan… Mutta… mutta… oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin takia… Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi… Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!
Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi jotakin Jeschu-laulua… Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa…
Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.
Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin ystävällinen ja kiltti — ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä katsomaan.
Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. — Mene sinä vaan päivällistä toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.
— Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, — nyökkäsi rouva
Sliman Mirjamille.
Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten äiti toruu. — Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.
Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, kun oikein koetti.
Hesekiel naimamatkalla… kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja rikas… tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään itseänsä… Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos kaupoista sovittiin…
Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen ymmärsi…
Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi väistymään.
Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi tahtoi selkoa uutisista… Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan hänenkin kohtaloansa.
Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli vähällä hyrähtää itkemään.
— Kuulehan, nuppuseni, — puheli rouva, — minä olen hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt minä tulin pyytämään sinua.
Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.
— Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.
— Äiti, saanko minä? — kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.
Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.
— No tietysti hän saa, — nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan tuumailut. — Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!
Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän sitte Mirjam olisi nähtävänä — jos onnistuisi…
Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia iltamassa ylinnä muita — olihan se vielä paljon erinomaisempaa!
Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka epätoivoisena huudahti:
— Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia tyttöhattaroita!…