III
ALENNUKSEN KESKELLÄ
Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut
Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.
Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; — niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja puuhkalakit…
Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona heräsi…
Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.
Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.
Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. — Kun hän sitte oli jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä sanoja Naftalinsa puolesta…
Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? Hebreankielinen raamattu? — Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia syvässä kunnioituksessansa.
Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! — Entä mikä tuo? Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! — Ja kun Mirjam kuuli, että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein puolijumalaksi.
Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä — ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, — hän pyysi. — Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! — Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. — Sinäkö sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.
He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, käsittämättömiä… Sulhaset, vaatteet ja raha — siinä kaikki.
Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! — Sinä hetkenä hän ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua — Ruubenista, joka verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin parempaa — mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan…
Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja ponnistella Israelin kohottamiseksi. — Ja jälleen ajatukset lensivät Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?
Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin paikallensa takaisin.
Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin sormuksen hylännyt — viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan… Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: "Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" — Ruuben oli tullut junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: — Anna anteeksi! Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen kuin sinä…
Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja kyllin Ruubenille…
Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. Vai niin — hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin läheinen…
Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.
Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen kielen hän oli unohtanut — jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen rääsykasojen keskellä. — Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi kävelyilma kuin eilen.
Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen pimeään yöhön…
Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.
— Kas, Haijele! — huudahti hän hämmästyneenä. — Kuinka sinä tänne osasit? — Saanko esitellä: Fräulein Kaisla…
Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.
— Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, — virkkoi hän lyhyeen.
— En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän sitte pääsee ulos.
Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen suomalaistytön kanssa.
— Menen siis yksin, — hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja nyökäten päätään siskollensa.
— Älä suotta mene! — huusi Mirjam hänen jälkeensä. — Sinne on vaikea löytää.
— Ole huoletta, en minä eksy, — vastasi Haijele levollisesti, jatkaen matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.
Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, kun ei tarvinnut yksin olla.
— Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, — virkkoi Sointu Haijelen kadottua näkyvistä. — En koskaan ole voinut unohtaa hänen silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.
— Sinä soitit ja lauloit silloin…
— Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.
— Ei, kyllä minä muistan.
— Mitä sitte?
Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:
— Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois…
Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat silmänsä Mirjamiin, lausuen:
— Lauloinko Jeesuksesta?
Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.
— Vihaatko sinäkin häntä? — kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.
Ei vastausta.
— Ja vihaatko minua myös?
— En, en, — pääsi Mirjamin huulilta. — Kuinka minä sinua vihaisin?
— Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.
— Kyllä minä tiedän! — Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. —
Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.
— Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. — Soinnun silmät säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: — En minä tiedä ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.
Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: — Missä hän on? Eikö hän kuollut?
— Hän nousi haudasta ja elää jälleen.
— Eipä!
— Minä tiedän, että hän elää.
— Oletko nähnyt hänet?
Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: — Olen, Mirjam.
Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
Mirjam tuskin rohkeni kysyä:
— Missä?
— En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.
Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.
— Älä puhu mitään hänestä! — huudahti hän viimein. — Mene pois,
Sointu, minä en tahdo!
Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: — Minä rukoilen puolestasi. —
Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.
Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän liikettä kuin muualla.
Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: — Finns dä gamla kläder? — Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.
Se oli Haijelen äiti.
Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.
Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä, tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille, kun ei muitakaan ollut.
— Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!
Kun kissaa silittää, niin se raapii.
Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon lukenut.
— Elääkö hän vielä — se Jeschu? — kysyi hän muitta selityksittä, levottomuus kasvoillansa.
— Mitä? — Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: — Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen nimensä!">[ Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa…
Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.
— Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata laulamasta.
— Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja sydämesi! — virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. — Otho haisch ["Tuo mies" — tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli ajatustesi viipyä hänessä. —
Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä kansallensa.
Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan. Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne ollut tullut vanhoja lautasia pesemään… Hänen täytyi nyt saada lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut puutetta olla…
Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä… mitä tämä oli?
"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."
Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?
Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille antanut.
Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä, toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.
Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.
Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.
Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat keskenänsä Haijelesta:
— Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?
— Niin, niin, ei hän meistä huoli, — huokasi Rebekka. — Ylpeä hän on ja liian ylhäinen.
Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan; ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen lapsena…
Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin odottavina.
Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. — Joudu, — hän kehoitti, — vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.
Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä tuntui aivan kuin Israel — olow hascholom — vielä olisi elänyt ja siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli onnellisempi kuin vuosikymmeneen.
Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä iltana hän tahtoi puhua heille.
— Soisin että kuuntelisitte, — hän lausui hellemmin ja sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, — minä haluaisin kertoa jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa…
— Hesekiel! — huudahti Rebekka, — onko hän kirjoittanut sinulle?
— Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda nuori rouvansa kotiin, — lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.
Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut kärsimättömäksi — joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.
— En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko milloinkaan kuulleet hänestä?
Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.
— No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä kuolleita, kuivettuneita luita.
— Huh, — sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.
— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi: "Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen, hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai, Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki, tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja heitä oli sangen suuri joukko.
Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan kiihkeästi odottivat jatkoa.
— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet, meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."
Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys.
— Katsokaa, se on nyt tekeillä, — alkoi Haijele selittää. — Juuri siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi, suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.
— Ja mistä tulee henki? — kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.
— Henki — niin…
Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.
— Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni uhrata. Ja nyt — rukoilkaamme yhdessä…
Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.
Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä…
— Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin tapahtukoon!">[
Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä, jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä — niin, mitä oli tuo henki?
— Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, — vastasivat monet sionistit. — Ei, se on kuuliaisuuden henki, — väittivät toiset. — Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. — Jumalan Henki se on, — sanoivat taas toiset, — uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies. Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti. — Ei se ole oppi, vaan persoona, — vakuuttivat vihdoin muutamat. — Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri…
— Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, — jatkoi
Haijele ajatuksiansa.
Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?
Uusi lainkuuliaisuus — se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa. Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä, verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili…
Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky. Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut — petturi hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.
Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. — Niin, jääköön kaikki hänen haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta ja Baabelin vankeudesta… Adonai, Adonai, muista kansaasi…
Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.
Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi hartaan halunsa toteuttaa.
Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä hymyllänsä.
Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin ystävällistä… Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.
Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin se Nasarealainen — Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele niin sanoi — mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä…
Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.
Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?
Kuin vastaukseksi tämä lausui: — Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian varhain.
— Mi… missä? Ethän tarkoita —?
Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.
— Niin, kyllä se on synagooga.
Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat ylös.
— Tänne meidän tulee mennä, — opasti Mirjam. Ja hänen sanansa vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" portaita kohti.
— Eikö tämä ole erehdys? — kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.
— Ei — katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä — kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.
Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä — tai lienevätkö olleet niin vanhat, että maali oli kulunut pois — sekä kaikenlaista järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.
Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä oli osa juutalaisten synagoogasta!
Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen käsiliina oven suussa… Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat seisoivat hartaina paikoillansa.
Oi heitä raukkoja… Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa…
Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.
— Täällä on niin huonoa, — sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi pyytäen. — Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten — mutta tiesi koska se saadaan…
Haijele vaan huokasi vastaukseksi.
Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa… Ja niin heikosti ääni kuului
tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi
Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.
Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.
Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti haikeaan, hillittömään itkuun.
Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:
—"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"
"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"
Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: — Tule, me lähdemme kotiin.
Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli ensimmäinen askel ylös alennuksesta.
Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin…
Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle kirjeen.
— Se on varmaan sedältäsi, — arveli Mirjam. — Eikös ollut harmi, kun se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.
— Viedään talonmiehelle, — ehdotteli Rebekka. — Hän on Goi, kyllä hän avaa.
Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.
Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.
Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:
— "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!
"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt toivon hohdetta taivaalleni. Haijele — saanko vielä nähdä aurinkoni täydessä kirkkaudessansa?
"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.
"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee…
"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään — muuta en voi sanoa, sillä tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni — mistä syystä, en tiedä.
"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita — päätä itse, minun arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään — mutta anna minulle lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"
Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.
— Ei niin, ei niin, rakkaani, — hän kuiskasi. — Meidän täytyy vielä odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.