IV
TÄHTI-ILTOJA
Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei voinut heitä odottaa.
Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.
Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut — uteliaisuusko vai kaunis ohjelma. — Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.
Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.
Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui
välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.
Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?
Vihdoinkin!
Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja keijukaisten parvi liiteli sisälle.
Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä odottaa kokonainen pitkä ilta.
Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.
Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä kelpasivat nuorille miehille.
Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin erilleen.
Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben olisi astunut yli lattian…
Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle mentiin…
Ei, ei, ei.
Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan…
Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan täällä Siionia ikävöinnyt… Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän…
— Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! —
Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä ympärillä.
Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.
Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? — Rebekka myös olisi jo ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä vaikea keskeyttää hänen iloansa.
— Lähtekää vaan rauhassa, — nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. — Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. —
Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.
— Oi, kun tämän jo täytyy loppua, — hän kuiskasi. — Rouva Sliman sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.
— Saanko sitte saattaa teidät kotiin?
— En tiedä… Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. —
Tulkaa… mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä… Muuten rouva
Sliman tulee!
He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen kätensä irti, ja he katosivat salista.
Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.
— Niin kirkkaita tähtiä! — sanoi Mirjam.
— Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, — vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.
Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä yhteen.
— Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!
— Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, — hymyili Esko. Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo perillä.
— Milloin saan tavata teidät jälleen? — kysyi Esko portilla.
— Ei ole tanssiaisia enää, — huokasi Mirjam.
— Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua…
Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: — Ettekö tekin ole maalta kotoisin?
— Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.
Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, seisoen yhä paikallansa.
— Neiti Mirjam, — virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, — olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?
— En tiedä voinko, — kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein kuuluvasti.
— Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä…
— Minä tulen, — vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa ääntänsä pelästyen. — Hyvää yötä!
Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. — Miten pääsit kotiin? — hän kysyi. — Tulitko Gietel Slimanin kanssa?
Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti tänä iltana.
— Kyllä hän sinne vielä jäi, — hän vastasi. — Minä lähdin yksin issikalla.
Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.
Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu lupaus — kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät —? Ehkä hän olikin tehnyt suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin… Vaan tämä oli niin ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa — eikä tahtonutkaan…
Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen — tuohon vieraaseen, jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi…
* * * * *
Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin ihmisten liikkumisaika.
— Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni…
— Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua rakastat?
— Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?
— Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.
— Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.
— En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he tekisivätkään minulle…
— Eihän heidän sitä tarvitse tietää.
— Kuinka me muuten menemme naimisiin?
Kysymys sai Eskon säpsähtämään. — Älä huolehdi, — hän sanoi hätäisesti, itsekin levottomana, — se kyllä aikanaan selvenee. Nyt emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!…
Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto tuhoa ennustava.
— Missä olit? — hän kysyi ankarin katsein.
— Ulkona vaan… Oli niin kaunis ilta.
— Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin katuja?
— Eeva Peritz oli kanssani, — vastasi hän vikkelästi.
Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.
— Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.
Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?
— Sano, missä olit ja kenen kanssa!
— Minä… minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen kanssaan puhelemaan… Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa sitä, kun Haijele ei pidä hänestä… Mutta emme me sanallakaan maininneet Nasarealaista…
Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.
— Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme —
— Olow hascholom, — mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia puijannut.
— … sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!
Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei
Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä
seurannut? Voi kauheata! — Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.
Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.
Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä kotonakin Leipzigissä.
— Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, — hän ajatteli itsekseen.
— Hyvä, hyvä, että hän menee! — riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta ihaniin iltakävelyihin.
Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.
Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen — viimeisen, jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele ei mitään esteitä laittaisi…
* * * * *
Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
Mirjamille.
— Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman lupasi illalla käydä luonamme.
Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!
— Kylläpä tänään on kylmä, — sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja nosti kauluksen korvillensa.
— Talvi on aikainen, — virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa maailmoissa.
— Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, — kertoi Sointu. — Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin täällä.
Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. —
Juttele koko unesi, — hän pyysi.
— Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului vieno laulu — siihen heräsin.
— Missä se keto oli?
— Taivaan tarhoissa, — vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.
Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.
— Miksi sinä itket? — hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä.
— Enhän minä itke… mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös…
— Mitä sinä tarkoitat?
— Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi…
— Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.
— Sen tekee pakkanen, — virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.
Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.
— En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että… että tahtoisit kuolla?
Sointu painoi päänsä alas.
— Isän ja äidin tulisi ikävä… En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.
— Kuolemahan on jotain niin kauheata, — sanoi Mirjam, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
Silloin Sointu kohotti katseensa.
— Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.
Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa nyt siitä tarkempi selko.
— Kerro minulle kaikki! — hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun käsivarteen. — Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?
— Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, sillä hän kuivaa kyyneleet…
— Ja kuka pääsee sinne? — kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää kiihkeässä odotuksessansa. — Tekö kristityt?
— Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta he eivät huoli hänestä, — vastasi Sointu surumielisesti. — Oi kuinka hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille kristityille portti aukene…
— Minkätähden? — kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.
— Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat kirjoitetut…
Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"
— Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi syntejä anteeksi, — jatkoi Sointu.
Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä iltanakin piti taas keksiä jokin valhe… Ja samassa hän huomasi, että he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt varmaankin myöhästyisivät tunnilta.
Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. Esko odottaa… Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä…
Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: — Nyt en tulekaan kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän…
— Saanko kertoa Jeesuksesta? — huudahti Sointu riemusta loistavin silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. — Rakas Mirjam, ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty.
Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat tuntuivat ajavan takaa.
"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."
Niin, niin, kuka tiesikään… Olihan eräs juutalainen laulajatarkin kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten voinut Eskon vaimoksi tulla…
Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos ehkä Eskon tähden —
Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi…
Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja aikoi sitä tehdä vieläkin…
— Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! — kuuli hän samassa äänen sivultansa.
— Esko, Esko! — hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja lemmen hehku.
Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka puhui paremmin kuin sanat.
— Tuo yöhuuhkaja, — sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse ehtineet, — mikä hänen nyt tänne toi?
— Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, — virkkoi Mirjam helpotuksesta huoahtaen. — Et usko, millaisessa vapistuksessa minä aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni…
— Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, — lausui Esko hellästi. — En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua…
— Sano se uudestaan ja uudestaan!
— Sanon sen tällä tavalla, — vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä suuremmaksi.
— Mikä se on? Näytä, näytä!
Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam huudahti riemusta.
— Onko se kihlasormus?
Esko joutui vähän hämillensä.
— Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme… Mutta pidä tämä muistona minulta, kun olen poissa.
— Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko — niin onnellinen, että en enää mitään pelkää!…
Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö — ja Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa anoen.
— Täytyykö sinun lähteä?
— Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
Mirjam — älä itke!
— Kuinka tulee pimeä… Tähdet sammuvat…
— Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian minä kirjoitan sinulle.
— Jos he saavat kirjeesi käsiinsä…
— Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä silmäsi kirkkaina.
Mirjam koetti hymyillä.
— Oi Esko… minä tahtoisin olla iloinen… mutta anna anteeksi… Ja hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
— Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!
Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.
— Nyt hyvästi!…
Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.
Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin…
Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.
— Mirjam, — sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin äänellä, — huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että laulutuntisi ovat loppuneet.
— Ethän! — rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. — Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa tehnyt…
— Vai et! — kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa pidättää. — Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän…
— Mutta Haijele, kyllähän muutkin —
— Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni —
— Sinäpä et olekaan minun käskijäni! — huudahti Mirjam, joka kävi rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.
— Vaiti, Mirjam, vaiti, — pyysi Rebekka tuskassa, rientäen tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.
Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin katsein: — Puolustatko häntä, äiti?
— En, — huokasi Rebekka. — Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
Mutta en minä soisi…
Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.
— Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja kansani kunnian tähden, — hän lausui Mirjamille. — Tällä kertaa riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!
Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.
Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.