VII
JOULUYÖ
Ensimmäinen taulu.
Pyhä yö, kirkas yö!
Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa syntymäjuhlaa.
Kirottu yö, pimeä yö!
Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan. Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.
"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."
Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä, kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen. Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen yhtynyt jälleen — siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten" piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin. Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat "pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.
— Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, — virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut noihin hurskaisiin — vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. — Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?
— Minusta täällä on valoa liiaksikin, — tokaisi vastaan teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. — Olisin kiitollinen, jos isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä. Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.
— Rauhoitu, hyvä ystävä, — hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä olalle. — Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!
— Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, — virkkoi Löwe. — Herra Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?
— Se oli tietysti mielenosotusta, — vastasi Knauf. — Ehkä heillä on joku Goje kotiopettajattarena.
— Mainiota! — ivaili Löwe. — Sitä hienompaa käytöstä heidän puoleltaan!
— Älkäämme tuomitko, — lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, sovinnollisella äänellänsä. — Uskokaamme, että he itkivät Israelin kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu — Israelin pitkä yö?"
— Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! — huudahti Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.
— Nouse, ole kirkas! — jatkoi Haijele hehkuvin poskin. — Israelin valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi —
— Vaiti, vaiti! — keskeytti Knauf tukiten korviansa. — Neiti, soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?
— Hän on sionisti, — sanoi joku joukosta.
Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.
— Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos niiden pyhyys niin helposti haihtuu!
— Älkää pilkatko, herra! — varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.
— Hyvät ystävät, — puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut vaikenemaan arvokkaisuudellansa. — Pyydän teitä, älkää kiihtykö vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.
Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.
— Kuunteleppas, — sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.
— Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, — selitti Goldreich.
— Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, — vakuutti hänen pelitoverinsa.
— Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]
— Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan huipulla?
— Tietysti.
— Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.
— Se ei ole totta!
— Vaiti, te häpäisijät! — huusi Knauf, pistäen jälleen sormet korviinsa. — Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä turmeltuneita aikoja…
Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:
— Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea pyhiä asioita, vaan ette tänään?
— Eikö tohtori sitä tiedä? — kysyi Knauf purevasti. — Silloin me sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.
— Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin hävitys! — huusi Goldreich.
— Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta, — virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; — käsketäänhän meitä jakamaan sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai kuinka, arvoisa herrasväki?
Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.
— Hävytön suurisuu, — mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:
— Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?
Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.
— No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. — Vaan tiedätkö, mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.
Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.
— Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, — jatkoi Ruuben. — Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".
— Ruuben, minä en tätä kestä! — huudahti Haijele silloin puoliääneen, tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. — Tule, siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa kaivata.
Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.
— Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea… Yksi kysymys vain, Ruuben… Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme kuninkaaksi…
— Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.
— Ruuben! — kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen sydämeensä.
— Rakkaani, hiljaa, hiljaa, — tyynnytteli Ruuben huolestuneena. — Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen — en minä muuta tarkoita.
— Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!
— En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan, — sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut kuin täydelliseen yhtymiseen — jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan kansani luo.
— Kuinka minäkin inhoan heitä! — huudahti Haijele. — Muistan jo lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa. Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita…
— He saarnaavat rakkautta, — jatkoi Ruuben, — mutta meitä ja toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.
— Niin, niin, juuri niin! — riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta. — Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan, sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät —
Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. — Mikä nyt? — ihmetteli Ruuben.
— Emmehän mekään… Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.
— Emme suinkaan — se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta noudattaa — no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.
Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä, saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli. Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.
— Nuo olivat kristityitä, Haijele, — sanoi Ruuben painavasti. — Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla… Ajatteleppa, tänään he viettävät hänen syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!
— Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän valhetta. Missä siis on totuus?
Se oli kuin hätähuuto — sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä niin usein kohonnut.
— Jätetään nämä asiat, — sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: — Meidän täytyy varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.
— Minä en voi.
— Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu…
— En voi, en voi! — toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. — Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä en voi…
Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:
— Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden pimein yö…
* * * * *
Toinen taulu.
Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, surumielisesti:
— "Die Veigel die heben die Flügelech auf un nehmen auch mit meine Thränen arauf…"
["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni.">[
— Tule jo sieltä nukkumaan! — huutaa Rebekka.
— Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! — hän vastaa.
Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä — eikä hän palaa, joka sen sormuksen antoi…
— Joudu nyt jo, Mirjam! — muistuttaa Rebekka jälleen.
— Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! — hän pyytää.
Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on jouluyö.
Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:
"Ja tähtönen Betlehemistä loi
valon kirkkahan halki yön,
ja vienot enkelilaulut soi
ylistykseksi armotyön.
On koittanut maailman valkeus, nyt syntynyt Kristus on, sun turvasi, huoltesi huojennus, sydänparkani rauhaton…"
Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen ja alkaa hankkiutua levolle.
* * * * *
Kolmas taulu.
Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli runsaasti.
Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin…
Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat silmät!
Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja oli Tuulikilta.
Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.
— Oikea sinipiika ja metsän velho, — ajatteli Esko, kun Tuulikki ilmestyi vihreän puun viereen.
— Mitä sinä siellä yksin mietit? — kysyi hän iloisesti, taivuttaen syrjään kaihtavan oksan.
— Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
Orkamoon.
— Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! — pilaili Tuulikki. —
Estetiikkasi tähden tietysti jäit.
— Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.
He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:
— Uskotko sinä taikoja?
— Uskon tarinoita metsän neitosista.
— Tuosta kirjastako niitä luet?
— Vaikkapa siitäkin:
"Ken metsän neitosen nähnyt on, sen viepi metsän hukka…"
— Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.
— Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan sanotaan:
"Ken metsän neitosta rakastaa…"
Tuulikki punastui.
— Kuuleppa vielä, — jatkoi Esko lukuansa:
— "En, en minä niitä ymmärrä, Sun taikojas, tyttönen sorja, sen tiedän vaan, että ijäti mä olen Tapion immen orja!"
Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi lausua:
— "Tapion talot on hongista
ja kammiot kalevanpuista."
Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän täydensi ajatuksen:
"Tapion talot on hongista ja kammiot kalevanpuista. Ja jos metsän tyttöä rakastat, niin ethän sä huoli muista?"
Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.
Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa ja vakuuttanut: — En, en, Tuulikki — muista en huoli kuin sinusta vain! — Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti sykkiessä.
Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa joka riviltä totistuivat:
"Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt, mitä miettiikään —"
Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä valittaen:
— Voi, voi minua kurjaa!
* * * * *
Neljäs taulu.
Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista sydämistä:
"Ah Herrani mun Jeesuksen', tee asunnokses sydämen'!"
— Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, — sanoi vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten istuivat.
— Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, — vastasi tämä hiljaa huoaten.
— Niin, niin, se on maailman meno, — virkkoi isä, hänkin huoahtaen. — Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! —
Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä hetkeksi pidätti vanhempansa.
— Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni — tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä…
— Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, — sanoi äiti.
— Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu — mutta jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.
— Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin arvelet, — sanoi rovasti miettiväisenä. — Kerran he huusivat, että Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.
— Helsingissä ei ole ketään, — toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä silmiin.
— Me tarvitsemme enemmän Henkeä, — sanoi rovasti.
— Ja rakkautta, — lisäsi hänen vaimonsa.
— Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten puolesta? — pyysi Sointu. — Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin takaisin.
— Rukoillaan, lapseni, — vastasi isä liikutettuna.
Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään yöhön.