VIII
SIONISTIT
Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa — tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa yksi ainoa kansa koko maailmassa — Israel, ikuinen kansa.
Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle kuuluvaa — jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri kierteli kuumana, sydän eli — vaikka tosin ainoastaan luonnollista, kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.
— Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? — saattoi kysyä joku ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut kaupunkiin.
— Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.
— Mitä ne sionistit ovat?
— Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.
— Siitäkö he keskustelevat täällä?
— Niin, siitä.
— Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme viitsii majoittaa tuota joukkoa?
Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.
Esimerkiksi näin:
— Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän toivon toteutumista.
Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:
— Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!
Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:
— Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on
Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.
Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä, jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa. "Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet." Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.
— Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.
— Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa, että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä, se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.
Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä varten.
Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia aikaisemmin sali on täyttynyt.
Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan ihastuksesta.
— Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat, jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!…
Puhe käy salissa kosken kohinana.
Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.
— Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! — huudahtaa toinen riemuiten vastaan. — Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, Austraaliassa… Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää maailmaa!
Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat kuin kuumeessa.
"Voima, joka järkyttää maailmaa"… Mitä se häneen koskee? Hänelle on olemassa yksi ainoa sana: — Leipää! — Oi, hän tietää hyvin, mitä nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.
Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:
— Mistä olette?
— Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.
— Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin — kurjuuden kurjuus…
Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa mainittiin, kohotti hän päänsä.
— Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni myöskin.
— Jumala armahtakoon!
— Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa…
— Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä välin kuin he —
— Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! — huudahti pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies, hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. — Te pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos, koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot siihen ne käännytysmiljoonat!
— Niin, niin, niin! — melusivat toiset ympärillä.
— Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, — huomautti muuan länsimainen sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. — Paroni Hirsch on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät tahdo meille niitä varoja antaa.
— Hävyttömät! — Miksei? — Me otamme ne! — Huutoja sateli, kiihko yhä yltyi.
— Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!
— He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat kuin korpivaellus Kanaaniin.
— Tohtori Herzl antaa meille rahaa!
— Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.
Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei ollut leivänkään toivoa.
— Rohkaiskaa mielenne! — kuiskattiin hänen korvaansa. — Me teemme minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. —
Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein, mikä kokouksessa oli tuleva esille. — Toiset taas kävelivät parvittain pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. — Kolmas joukko huolehti kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn kuului. — Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. — Pois lainakielet! Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! — Jotkut erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.
Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.
— Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, — vakuutti toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.
— Miksi veli siis tänne lähtikään? — kysyi hänen toverinsa, länsieurooppalainen.
— Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää uskonnon.
— Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin. Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.
— Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän, ja tuo — ja tiesi kuinka monta.
— Niin, se on surkeata… Mutta puhun minä kuitenkin.
— Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu! Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla. Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei niin ollut laita?
— Hm… niin… olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.
— Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia aitauksia, jotka —
— Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin, — keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. — Pyydän teitä, — hän jatkoi, — lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja sukupuolestani!
Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa, se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.
Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti sanatulvaa:
— Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te —
— Vaietkaa jo toki! — huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut — niin voimakas, raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan, riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas, tohtori Herzl.
Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus loisti. Tervehdittyään hän alkoi:
— "Arvoisat kongressin jäsenet! — —"
Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.
Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.
Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.
Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.
Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat puheen.
Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!
— "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa — —"
Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.
— — "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua — —"
— Hyvä, hyvä! — huusi Galitsialainen tovereinensa.
— — "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen kansallisuuden naamaria kantaa — —"
Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.
— — "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme — —"
— Kuuletko! — kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista kylkeen.
— — "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei? Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen aikaan!"
Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa kohotettava.
Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.
Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä, hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista — kaikesta, mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.
Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien harrastus oli kääntynyt.
Puhuja ehti loppulauseeseensa:
— "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan — jos se tahtoo!"
Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää puutkin juurinensa. — Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin käsiksi.
Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä yhteisen aatteen hyväksi.
Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa edustajien kunnioituksen.
Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla Israelin tytär!
Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä tunteina oli ympäröinnyt.
— Muistatko, Ruuben, — hän kuiskasi, — sinä kehoitit minua pimeänä yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. Kaikki, kaikki olen unohtanut — jopa tuon inhottavan rabbiininkin, joka sanoi sieluani saastaiseksi!
Ruuben hymyili hänelle.
— Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!
— Entä sinä? — kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.
— Olihan se — jos ei muuta niin uutta… Kun hän näki Haijelen muodon muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:
— Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.
Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.
— Olinko minäkin villi?
— Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.
— Kauniimpi, kauniimpi… Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?
— Olin kaiketi… Sitä se oli kuin odotinkin.
Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.
— Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!
Ruuben hämmästyi.
— Haijele, oletko tietäjä? Niin — kenties…
* * * * *
Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.
Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki. Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:
— Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.
— Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!
— Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam…
— Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi! Sinä jäät luokseni —
Päivälliskello soi.
— Hyvä on, — kuiskasi Haijele. — Pääsemme noista vieraista ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.
Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.
Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.
— Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!
Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.
— Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan — ja nyt oli helppo tekeytyä tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. Me voimme sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti…
— Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä… Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit ajatuksesi?
— Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta —
Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt hänen kosijaksensa. No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.
Ruuben oli vaiti.
— Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.
— Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei huolisi tuosta Junkerista?
— Silloin minä… silloin… Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? Kristitty ylioppilas! Mirjam oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. Minun sisareni kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista tapahtuisi — toista tai toista. Ei, ei — minä riennän estämään! Ja jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön häntä, kunnes hän taipuu… Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! "Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"…
Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua hellästi ja tyynnyttävästi:
— Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, eikö niin?
Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:
— Kiitos, että muistutit minua.
— Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?
— Tee se, — kuiskasi Haijele.
— "Rakkaus on suurin niistä…"
— Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?
— Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.
Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:
— Oi Ruuben!
Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät ripset painuivat silmiä varjostamaan.
Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin pian hän ei voinut antautua.
— Mutta minä olen Israelin tytär!
— Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet valistunut ja jalo Israelin tytär.
Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi molemmat kätensä Ruubenille.
— Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!
— Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.
Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita, kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu, mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja lähensi sydämiä valtavalla voimalla.
"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat — niin, olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta!"
Se soi viimeisenä kehoitushuutona.
Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.