IX
VASTATUSTEN
Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.
Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi käsillään puseron märkiä hihoja.
— Nyt minä tiedän, äiti, — huusi hän puotiin, — mitä ne ovat siellä seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.
Rebekka kuunteli hörössä korvin.
— Eivätkös ne ole julmia, — jatkoi Mirjam. — Tuommoinen ilma — ja minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.
— No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, — arveli Rebekka.
— Kukahan siihen nyt tulee asumaan?
Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen Melidullan.
— Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä tattarin huone näyttää, — sanoi hän Mirjamille.
— Ai, minäkin tahtoisin nähdä…
— Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, — huusi Rebekka jo mennessään.
Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan huoneeseensa.
— Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? — kysyi Mirjam nyrpeillänsä, siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan käsiksi.
— Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, — sanoi Rebekka äreästi. — Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.
Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi — ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.
Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.
Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja kauhusta…
Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun joulukortti.
Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.
Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli ollut kirjanmerkkinä.
Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli kosimaan häntä pojallensa.
Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa… Eeva Peritz kyllä olisi avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.
Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?
Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte lihava, terhakan näköinen akka.
— Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja sitte pidetään häät samaan menoon…
Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko tuo puhe leikkiä vai totta.
— Niin, niin, — jatkoi rouva Junker nauraen. — Tyttö hämmästyy, mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin iltapäivällä —
Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.
Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin, varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:
— Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla… minulla on jo sulhanen!
Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam — tuo joka seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.
— Suus kiinni! — huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. — Älä kuuntele hänen löpinäänsä, — jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. — Tuommoinen letukka — suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina, lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi. Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin siistiä, ennenkuin sulhanen tulee…
— Ei, ei! — huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. — Minä rukoilen teitä, älkää lähettäkö häntä! En tahdo — voi, minä en tahdo!
Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.
— Vai semmoinen vesako tämä onkin? — virkkoi hän vihaisesti. — Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri hevonen. Piiskaa tarvitsisi!
— Ja saakin, jos ei tottele, — vakuutti Rebekka.
Tyttö peräytyi askeleen.
— Te ette koske minuun, ette…
— Jos en minä, niin Haijele!
— Haijele?
Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?
Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja huudahti:
— Tuossa hän on!
Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, mitä tästä oli tuleva?
— Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! — yritti hän huutaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.
— Iltapäivällä siis, — kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
Toinen iski silmäänsä ja meni.
— Boruch Haschêm, — huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea tervetuliaisiksi. — Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka…
Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein sydäntä karmi — ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!
Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin soinut?
Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.
Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta suoraan ajanut sisarensa luo.
— Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?
— Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.
— Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt Israelinkin — olow hascholom — pitänyt olla näkemässä sukunsa kunniaa…
Haijele hymyili.
— Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä
Mirjam on?
— Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa…
— Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, — sanoi Haijele vakavasti. — Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei siis ole vielä suostunut Junkeriin?
— Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä… Äsken jo yritti, mutta sain sekoitetuksi…
— Onko hän nyt ulkona?
Samassa joku astui puotiin.
— Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun täytyy mennä… Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!
Ei vastausta, ei liikahdusta.
Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.
— Mirjam, mitä sinä täällä teet? — huudahti Haijele. — Minuako pakenit?
Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.
— Älä pelkää, — sanoi Haijele melkein hellästi. — Onko se nyt viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.
Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.
Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän ennakolta oli ajatellut!
Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo vakavaa keskustelemista.
— Nouse ylös, Mirjam, — sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.
Hän totteli kohta.
— Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä sinulla on Naftali Junkeria vastaan?
— Ei mitään…
— Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?
— En voi, en rakasta häntä, — kuiskasi Mirjam.
— Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä vastaan.
Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, katsoakseen Haijelea silmiin.
— Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?
Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?
Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.
— Minä tiedän, — hän lausui, — sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
Mikä on hänen nimensä?
— Esko Kaisla, — vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.
— Sointu Kaislan veli?
— Niin.
Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:
— Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy hänet unohtaa.
— Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.
Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi huuliltansa:
— Sinä kristityn luuska, sinä…
Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.
— Minäkin olen Israelin tytär, — sanoi Mirjam värähtävin huulin. —
Kunniaani ei kukaan saa koskea!
Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon tyttösen kaulaan ja riemuita: — Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! — Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:
— Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, joka sen antoi.
— Missä hän on? Tiedätkö sen? — huudahti Mirjam kiihkeästi.
— Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?
Hän pudisti surullisena päätänsä: — En, en.
Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi — lapsi joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?
Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.
— Minä lähden ulos, — sanoi hän Mirjamille.
— Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän on! — rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.
— En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.
— Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:
— Tule!
Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti taskuunsa.
— Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! — huudahti Rebekka äkkiä, lyöden kätensä yhteen. — Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka päivällistä laittaisi?
— Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.
Niin he menivät.
Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.
Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat toisensa näkyvistä.
— Se oli siis hän? — kuiskasi Haijele.
Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.
— Saatanko sinut takaisin kotiin? — kysyi Haijele. Mutta samassa hän huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat parissa minuutissa kotona.
— Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! — huusi Haijele puodin ovelta. — Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy mennä. — Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.
Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
Eskonkin — ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.
Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin halusi… Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava säälimättä, säästämättä…
Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen rikosta vähentänyt.
Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.
— Neiti on hyvä ja astuu sisälle, — hän pyysi ujosti.
— Minä etsin veljeänne, — sanoi Haijele saksaksi. — Onko hän kotona?
— Ei ole. Mutta ehkä minä voisin…
— Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!
Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.
— Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, — ajatteli Haijele.
— Mitä neiti tarkoittaa? — kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen rehelliset sinisilmänsä.
Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.
— Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se — minä en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa syyttää itseänsä — mutta syyttäkää tekin itseänne, jos —
Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä kaikesta.
— Hyvästi, — sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa ja ojentaen sormuksen Soinnulle. — Antakaa se veljellenne.
Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan huuliltansa.
Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän asuinpaikkaan.
Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa — vanhan vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon — ja tämän, joka Mirjamin oli pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät häpeämään vaikkapa keskellä katua.
— Anteeksi, — lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. —
Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!
Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis — mitä muuta? — Illalla, illalla — menkää tiehenne nyt! — kuiskasi hän kiireisesti, pyrkien ohi.
Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.
— Hävetkää, saastainen Goi! — huudahti hän kiihkoisesti. — Minä kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti Viljakka, vai kuinka?
— Mitä saamaria… En minä voi muistaa…
Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin… Ei katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.
— Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se tyttö olen minä. — Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. — Odottakaa, vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan työnsitte katuojaan! Hän on äitini. — Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele Poll.
— Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, — sanoi Pentti, kääntäen selkänsä. — Tule pois, Esko!
— Ei, herra Kaisla, — lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen Eskon siihen paikkaan. — Menköön hän — teille olen vielä sanan velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani — vai kuinka?
— Tiedän, neiti — mutta suokaa anteeksi… Tämä ei ole sopiva paikka siitä puhuaksemme. — Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein rukoileva.
— Tulkaa siis, — sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.
Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.
— Mitä nyt siis aiotte vastata? — kysyi Haijele pysähtyen ja kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.
Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.
— Olin aikonut tulla Mirjamin luo… Salliiko hän? Sanokaa, milloin —
— Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? — Haijele näytti melkein hurjalta säihkyvine silmineen. — Ei, sanon minä! Te ette tule hänen silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta — ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten olisi voinut huikaista silmäni…
Hän kumarsi ja poistui.
Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki Mirjamista — siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut keskellä nuoren lemmen onnea. — Ole suora! — oli Toimi kehoittanut. Mutta hän ei voinut… Ja nyt oli myöhäistä…
Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.
— Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? — virkkoi hän, syvä tuska kuvastuneena kasvoihin.
— Mitä? Ethän —
Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.
— Oi sisko! — huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla — ja nyt — miten se olikaan mahtanut tapahtua!
Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa — ja liian katkeraa.
— Emmekö mene hänen luoksensa? — kuiskasi hän vihdoin.
— Hän ei tahdo minua nähdä…
— Minä menen.
Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.
— Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko sielullani ja sydämelläni… Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä…
— Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
Mirjam toivoisi…?
— Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin — minä lähden Tuulikin luo…
Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo — niin, niin. Sointu sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.
Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. —
Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.
Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.
Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.
Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.
— Sointu, Sointu rakas!
— Oi Mirjam!
Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä vuodevaatteilla makaamassa.
Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä pistetyksi…
— Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, — sanoi Sointu, lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. — Minä istun tähän patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?
— Sinua jaksan kyllä kuunnella.
— Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin tehnyt…
— Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, — kuiskasi Mirjam. Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.
— Hän ei edes tahtonut tulla, — sanoi Mirjam vihdoin haikeasti huoahtaen.
— Hän tulee, jos annat luvan.
Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.
— Onko se sinulle liian vaikeata?
— Vaikka kuolisin, niin, Sointu — oi, minä tahdon, jos hän vaan tahtoo! Mutta tänne… Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun juhlavaatteisiin… Sointu rakas, tuo hänet pian!
Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?
— Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?
— Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. Kuule: äiti otti sinun kirjasi… En minä sitä hävittänyt, se oli rakas minulle. Kaikki on otettu pois… Ei minulla ole mitään, ei mitään enää…
Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.
— Jeesus on aina luonasi, — kuiskasi Sointu. — Sano hänelle näin: "Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole yksin.
Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.
Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui kosimaan.
Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.
— Minun asiani kai on tunnettu, — alkoi hän, rykäisten kainoudessaan ja katsellen etsivästi ympärillensä.
— On niinkin, — kiirehti Rebekka vastaamaan. — Istukaa, olkaa niin hyvä. Tämä on meille suuri kunnia… Kyllä Mirjam —
— Suokaa anteeksi, herra Junker, — keskeytti Haijele tyynesti ja arvokkaasti. — Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.
Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?
Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.
Hätäisenä Rebekka puhui:
— Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä Mirjam tietysti mielelläänkin… vaikka mitä semmoinen lapsi itse ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra Junker sentään odottaisi —
— Ei ole tarvis odottaa, — kuului ääni ovelta heidän takaansa.
He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.
— En minä mene naimisiin, — hän jatkoi.
Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti melkein kirkaisten.
Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa vastatusten.
Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo toinen — mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy — jos Eskonkin. — Tule, — oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, — me menemme hänen luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. — Silloin oli Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. — Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, — oli hän sanonut, — luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! — Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.
Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.
— Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? — pyysi hän tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.
— Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? — lausui Tuulikki kostuvin silmin.
— Anteeksi — oi annan, annan, — kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja Tuulikin käsiin.
— Chas wescholom! [varjelkoon] — sanoi Naftali Junker ja luikki tiehensä pelästyksissään.