X
RAKKAUS SUURIN
Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.
— Onko Mirjam kotona? — kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.
— Älkää lähestykö meitä! — huudahti Haijele. — Mirjam on vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia sairashuoneeseen.
— Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti…
— Niin on — rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä asunnossamme.
— Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, — valitti Rebekka.
— Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? — kysyi Sointu, viipyen vielä paikallansa.
— Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, — lausui
Haijele hiljaa. — Hänen voimansa ovat niin heikot.
Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.
— Onko hän aivan yksin? — kysyi Sointu kalpein huulin.
— Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?… Vielä tunti sitte olimme siellä, mutta nyt, kun tiedämme —
Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.
— Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! — sanoi hän. — Ehkä hän tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.
Molemmat naiset hämmästyivät.
— Ei, ei, — ehätti Haijele estämään. — Sulhaseni on jyrkästi kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä… Kiiruhtakaa pian täältä!
Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:
— Sointu, Sointu!…
— Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, — sanoi Sointu, kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli kadonnut ovesta.
"Rakkaus käskee"… Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä — eikö hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta…
Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema…
Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana…
Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo muisti.
— Sointu, tämä tarttuu… Älä tule! — virkkoi hän, vaikka silmät haikeasti rukoilivat päinvastaista.
— Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei — niin en minä pelkää…
Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.
Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.
— Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?
— Tiedän, — nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.
— Kiitos, — kuiskasi Mirjam. — Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu… Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut… Voi, minä pelkään…
— Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset sairashuoneeseen.
— Tiedätkö, että minun pitää kuolla?
— En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.
Mirjam viivähti.
— Minä kadotin kaikki… Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin kauheata kuolla!
— Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.
— Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon valehdellut… Enkä minä ole kristittykään…
— Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.
— Onko se totta? — kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.
— On aivan varmaan.
— Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu — eikö aina tapahdu jotain, ennenkuin tullaan kristityksi… eikö kasteta?
Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen katseensa kirkastui.
— Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole kastettu.
— Minua niin pelottaa…
— Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?
— Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.
Etkä sinä ennätä…
— Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi — eikö niin,
Mirjam? Uskothan Jeesukseen?
— Kyllä…
— Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut sisälle.
Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.
Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.
— Minä laulan sinulle, — sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen äänensä:
"Jeesus ottaa vastahan, sana kallis kaikukoon, kauvimpana kulkevan sydämeen se painukoon. Laula, laula riemuiten, Kristus korjaa syntisen…"
— Laula vielä! — kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.
Hän alotti uuden laulun:
"Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita…"
Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara helmassaan.
Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava…
Mutta Mirjam riemuitsi:
— Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!
"Täällä aika ihanainen,
siellä koti taivahainen,
Paimeneni, luonasi:
Aamen, suur' on onneni!"
— Ihana aika oli niin lyhyt, — sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte hän jatkoi kuin samaa ajatusta: — Vie terveisiä Eskolle!
— Ihana aika vasta alkaa, — kuiskasi Sointu.
Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.
— He tulevat, he tulevat!
— Älä pelkää!
— Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!
— Olethan sinä.
— En ole, en uskalla uskoa…
Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan silmänräpäys — sitte hän huudahti:
— Minä kastan sinut!
He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.
Ovea kolkutettiin.
Sointu pisti päänsä ulos.
— Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam ole edes puettukaan vielä.
Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.
— Se koskee minua, — ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan huokaili hiljaa.
— Nyt sinä olet valmis.
— En ole…
Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi ihan haljetakseen.
Uusi koputus ovelle.
— Kohta! — huusi Sointu.
Tässä ei ollut viivytyksen varaa.
— Sinä siis toivoisit? — hän kysyi.
— Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta…
Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui vakavin, helkähtävin äänin:
— Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.
— Jeesus, rakas Vapahtaja! — rukoili hän, — ota Mirjam nyt omaksesi!
Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle — elämään tai kuolemaan!
Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: — Kiitos, että sain voimaa tehdä sen! Jos väärin tein — anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua… Teinhän sen rakkaudesta sinuun ja häneen…
— Nyt olen valmis, Sointu! — kuiski Mirjam, autuas loiste silmissänsä. — Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty…
Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen nyökkäsi päätänsä Soinnulle.
— Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? — mietti Ruuben ihmetellen itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen vastenmielisempi tehtävä.
— Neiti, — sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, — olen syvästi pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona…
— Minun yksin oli syy, — vastasi Sointu. — He tahtoivat estää, mutta minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.
— Hm, niin… Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.
Sointu näytti hiukan hämmästyvän.
— Minua odotetaan asunnossani… Mutta ehkäpä lääkäri ei minua pidätäkään. Kyllä minä tulen.
— Ettekö ensinkään pelkää? — kysyi Haijele. Se kysymys oli niin kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.
— Sairastumistako?
— Niin, tietysti…
— En tiedä — ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä sairashuoneeseen… Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
— Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
— Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte — neiti, te ehkä suututte — minä myöskin halusin sanoa hänelle, että Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.
Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa — ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua… kenties kuolla… Nytkö, kun juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian kamalaa — pahaa unta vaan… Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään pelottavaa hänelle — eikä Mirjamillekaan… Jeesuksen tähden! Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki… aivan käsittämätöntä.
Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
— Rakkaus on suurin niistä, — sanoi hän itsekseen.
Mutta Haijele sen kuuli.
— Onko se siis kuitenkin totta? — hän huudahti äänellä, jossa koko hänen sielunsa väreili.
Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
— Miksi emme jo mene?
Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli kuitenkin tullut.
Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin muuttamaa ystäväänsä.
— Oi Sointu, — kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, — minunko tähteni?…
— Älä sitä ajattele!
— Tämä on ollut niin vaikeata… Mutta minä uskon… Jeesus vie portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat… Kastoithan sinä minut hänelle… Rakastaahan hän minua… niinkuin sinäkin…
— Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin — ehkä pian. Sinä tulet vastaan.
— Tulen, tulen!… Kiitos, Sointu…
Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
— Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, — tuumi neiti.
Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä lieneekään se huhu alkanut — Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona tiedettiin. — Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?
Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. — Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin kävisi… ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa…" Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."
Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: — Eihän sinne vaan ole tuotu sitä neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? — Joka kerta hän sai kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin se samalla oli kuin pettymys.
Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. — Tämä tauti ei puhkea niin nopeaan, — hän sanoi pudistaen päätänsä.
Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja pelätty asia tapahtunut…
Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi käynyt pelkoa voimakkaammaksi. — Laskekaa minut puhuttelemaan neiti Kaislaa! — oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: — Ei, ei — Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit siihen uudestaan.
Mutta hänen täytyi… tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
— Tule kanssani!
— Mihin? — kysyi Ruuben vasta kadulla.
— Sairashuoneelle!
Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka myönsi.
Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
Nuo vanhemmat — kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä — Mirjamilta tarttumus oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
— Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, — sanoi Ruuben päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. — Sinä et näy kestävän näitä mielenliikutuksia.
— Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben — täällä aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä kuullut… ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä on voittava. Elämä riippuu siitä… työni kansamme hyväksi… kaikki, kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt oikein?
— Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, — sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
Haijele hymyili katkerasti.
— Niin, niinhän meidän piti…
* * * * *
Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. Haijele oli sanonut Ruubenille: — Näin on isien säädyissä vakuutettu: "Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. — Olkoon toivosi mukaan, — oli Ruuben vastannut.
Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
Silloin ovea koputettiin.
— Sisään! — huusi Haijele.
Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
— Oletteko neiti Poll? — kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
— Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia —?
— Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
— Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle…
Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan ääreen.
— Molemmat lapseni ovat teille tutut, — hän alkoi. — Tulen juuri heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
— Kuinka hän voi? — kysyi Haijele hätäisesti.
— Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
Isän majoihin.
— Onko hän kuollut? — huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
— Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän pyysi minua tulemaan luoksenne.
— Mitä hän tahtoi minulle sanoa? — kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
— Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan — hän pelkäsi, ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään — mutta heidän sydämensä oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi — tuskin paljoakaan — mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli kristittynä.
Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman iskeminä.
— Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme Israelia, — jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. — Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan — minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille — mutta nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. Herran tiet ovat ihmeelliset.
— Herra rovasti… ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? — kysyi
Haijele arasti, hämmästyneenä.
— Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
— Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt meiltä poissa?
Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
— Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti — oi niin mielellämme. Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
— Ja hän itse — eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? — hän kysyi.
— Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle suloinen.
Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa tunki kuiskaus:
— Hän on voittanut!
— Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, — sanoi rovasti.
Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja rukoileva:
— Mitä minun pitää tekemän?
Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä vakavuudella:
— Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.