XI
ISRAELIN HYVÄKSI
— Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, — sanoi Ruuben, laskien hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.
Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.
— Mitä oletkaan puuhaillut? — hän kysyi.
— Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
Haijele katsoi kelloa.
— Tunnin kuluttua.
— Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
— Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
— Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina sinä niistä pidät huolta.
— Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme katoksen alla ja ijäksi yhdistymme…
Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
— Oletko antanut liian paljon? — kuiskasi Haijele. — Tuntuuko sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?
— Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin — mutta jo aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"…
— Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, — lausui Haijele hellän huolekkaana. — Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua — niin kerro siis, mikä sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä kastekyyneleen!
— En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, — vastasi Ruuben hiljaa. — Mutta koska tahdot, niin… Olet oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat — vaan ei toverieni ivan, ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua… Eikö siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja olemmeko itse asiassa rehelliset?
— Rehelliset? Mitä tarkoitat?
— Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
— Me olemmekin kunnon israelilaisia! — huudahti Haijele tulisesti. — Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua — eikö niin, Ruuben?
— Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa "yksi suurimmista" — vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky sammui.
— Niin, niin se lienee… Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, rakastavat kristityt eivät hylkää.
— Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?
Hän painoi alas päänsä.
— Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja mietin, — virkkoi hän. — Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut…
— Pelottaako se sinua? — kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
— Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, hän ja hänen voideltunsa — Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
— Intoisa, hehkuva Haijeleni, — sanoi Ruuben hymyillen kuten usein ennen. — Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
— He saavat sen tietää vielä tänään! — huudahti Haijele. — Niin, Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme nyt se ratkaiseva askel, niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat ovat koossa —
— Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, — keskeytti Ruuben oikein säikähtyneenä. — Kyllä on paras, että kantamme jää salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten keskellä!
Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Israelin Jumalan nimeen! — hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan pohjaan asti.
Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta — tai ehkä keväisen auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja ylhäistä valoako silmä heijasti?
Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän riemuitsi:
— Sinä olet minun, minun, minun!
— Vaan en yksin sinun, — lisäsi Haijele hiljaa.
* * * * *
He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt — sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä tuhannen tuhanteen — kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen istuimen eteen.
Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä juhla-ateria vieraitten parissa — ja sitte kotiin, omaan kotiin!
Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.
Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen edessä.
— Hän onkin ollut epikores, — kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten päätään Ruubenia kohti.
— Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? — supisi Knauf.
— Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, — jatkoi setä. — Pysykää aina totisina, hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja jälkeentulevaisianne.
Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
— Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.
Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.
— Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.
Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.
— Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me tahdomme…
Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:
— Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin…
Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.
— Lapsi, mitä sinä haastat?
— Anteeksi, rakas setä! — huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä mielenkuohussa hänen syliinsä.
— Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, — hän jatkoi kuiskaten, — ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää tietänyt, mitä sanoit.
Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.
— Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!
Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.
Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.
— Olen valmis selittämään, — hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta päättäväisenä ja vakaana. — Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta koska kantamme on sama — jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.
— Ja se päämäärä? — huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.
— Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.
— Selittäkää tarkemmin! — huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi parven läpi lähemmäksi.
— Minä sanon sen teille, — riensi Haijele vastaamaan. — Kuulin kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä — paitsi yhtäältä. Silloin tuli nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri siellä olikin kaivattuni. Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään hän, jonka korkein oppi on rakkaus — Jeesus Kristus, jota minä olen vihannut…
Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.
— Ulos, ulos! — kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.
— Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? — vaikeroi Saara.
Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.
Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli partaansa tai riisti vaatteensa rikki.
Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.
— Eksynyt, onneton lapsi parka, — sanoi hän väräjävin äänin. — Oi, sinä josta toivoin vanhuutemme iloa…
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän kyennyt enempää puhumaan.
— Setä, setä! — huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä hänen rinnalleen.
Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.
— Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.
— Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä hän on Messias…
— Hän häpäisee! — kirkui Knauf.
— Vaiti! — pauhasi Goldreich.
— Ulos, ulos! — säestivät toiset äänet.
Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti molemmat käsivartensa.
—"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan kumminkin joka päivä hänen tuloansa."
Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.
— Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne julkisesti kieltänyt.
— Se on kuolemansynti! — huusi Goldreich.
— Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt —
Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta varmana viittasi käsi ovea kohti.
Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.
— Niin jääkää hyvästi, — sanoi nuorukainen. — Me lähdemme ja käymme omaa tietämme.
Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. Sekasorto oli suunnaton.
Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.
— Näin siis piti häittemme päättyä, — hän lausui syvästi liikutettuna. — Voi meitä, voi minun kansaani!
Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.
Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: — Kuinka se oikein tapahtui? Untako se oli vai totta?
Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, kun hän kuiskasi:
— Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.
— Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.
— Setäkin… Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme kuitenkin hänestä huolta.
Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka lapsen ääni:
— Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.
— Se on juutalainen, — vastasi puhuteltu sanomattoman ylenkatseellisesti.
Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat vihlaisivat sydämeen asti.
— Omani ovat tämän repineet — ja noin puhuvat vieraat,— hän sanoi äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. — Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin häpeän tietä kulkea!
— Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin palvella kärsivää ihmiskuntaa — mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.
— Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, — jatkoi Haijele unelmoiden. — Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle Jerusalemin porteista…
— Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes omista vielä.
— Kadutko, Ruuben? — kysyi Haijele äkkiä.
— En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele — kadutko sinä?
— En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.
Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.
Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.
Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.
— Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias kanssamme, — huudahti Haijele.
Ruuben näytti miettiväiseltä.
— Johtuu mieleeni jotakin. Hän on sanonut, että ken luopuu omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.
— Ja me voitamme uusia Kristukselle! — sanoi Haijele loistavin silmin. — Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden tehtävä!
— Kentiesi… Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta…
Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben hellästi lausui:
— Minulla olisi ehkä kyllin… Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja isien maan?
— Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet…
Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.
— Ei, Haijele, se ei korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin erityistä kansallemme jo täällä.
— He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. Meistä vaan he eivät huoli, me jäämme ulkopuolelle.
— Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?
— Oh, Ruuben — etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin…"
— "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?
He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.
— "Hän lunastaa kansansa heidän synneistänsä", — kuiskasi Haijele.
Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän heittäytyi Ruubenin rinnoille.
— Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän olemme Herran lunastettuja!
— Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?
Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili korkeata innostusta.
— He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin häälahja, minkä olisin saattanut saada.
— Alan käsittää ajatustesi kulkua, — sanoi Ruuben miettiväisenä. —
Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.
— Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.
— Niinkuin tahdot, rakkaani.
— Mutta harsoni otamme pois.
— Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi — mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan siihen valmis, Haijeleni?
— Olen, — hän vastasi säteilevin silmin. — Muistatko kehoitusta, joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä tiedän, että voitto on meidän!
— Hänen totuutensa ja rakkautensa nimessä, — sanoi Ruuben, laskien kätensä Haijelen käteen.