KELLARIKERROKSEN LAPSET.
Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. Kellarissa asuvain itku on se pikkulasten.
Siellä katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.
Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.
Haa, on turhaa ruikutus,
tuolta soi jo kirous.
Vaan ei auta itkun voima
eikä kirous ja soima.
Paljon maassa onnea, loistoa ja elämätä. — Kiviluolain lapsilla yltyvi vain puute, hätä.