LAULU KULTAKUTREILLE.
Niin kauan päivän esti kolkko muuri, ja autius vain kesti, suru suuri.
Kuin varjo päivin elin,
öitä valvoin.
Mut onni seisoi selin,
turhaa palvoin.
Nyt katsahtaissa pienoon
päivä hymyy,
ja luokse kolkon tienoon
onni lymyy.
Tuo kultakutrein väike
onhan aivan
kuin suviaallon läike
unheeks' vaivan
ja viaton sen somuus lumousta, min tieltä onnettomuus häipyy musta.
Mä elon arvan vajaan
olin saanut. —
On pienon tullen majaan
murhe laannut.
Taas, sydän, irroittuvat ilmaleijas, ja aukee unikuvat, taivas seljas.