SYYSKUVA.
Niin mykkä on valkokoivu, ei lehvät laulaen soi. On raskas aaltojen siinto, ei kaislikko hymytä voi.
Lymys aurinko alle pilvein,
ja usvassa itkee maa,
ja rannikon lintu rukka
puun oksalla vaikertaa.
On hiljaisuus niin synkkä,
sydän kauhistukseen jää,
kun murheen musta purje
yli ulapan häämöttää.
Ja kaukaa kärsimysmajat
nyt sieluhun kangastaa,
sadat nousevat kurjuuskuvat,
ja tuskasta huokaa maa.
Maa kaunehin maailmassa,
miks' noin olet onneton,
miks' raukoilla rantamillas
yhä vaiva valtias on?
— Kysy ellös, turhaa se oisi.
Ei kenkään vastaa, ei. —
Niin synkkä on valkokoivu,
syys vihreän vaipan jo vei.