VAIENNUT HARPPU.
Jo kauan helkähteli harppunen,
ja lensi laulu avaruutehen.
Se laulu kannattell siivillään
vain sydänlempeä ja hymyjään.
Se laulu lailla sadun viihtävän
pois kutsui hyörinästä elämän.
Se kutsui tähtösien karkeloon
ja poven syttynehen hurmioon.
Niin helkkyi harppu halki aikojen,
mut tuota kuunnellut ei ihminen.
Ja sitten soittanut ei harppukaan,
ja kolkko autius jo verhos maan.
Nyt miten käynevi, on hämärää,
ei ihmissilmä tähtösiä nää?
Maa puhjenneeko enää kukkasiin
ja toivo syttyneekö sydämiin?
Ei enää kaikkeuden harppu soi,
ei tähdet taivahalla vakamoi.
Ja inehmoinen side silmillään
käy yössä yksinänsä värjymään.