VILLIHANHET.
Kun huokuu raskaasti hallasuo ja laiho rinteillä vavahtaa, kun pohjan taivas jo loimun luo, he silloin lentohon havahtaa.
He tänne saapuivat palvomaan
suv'öitten herttaista hohtoa.
Taas syksyn tullen he etsii vaan
aurinkoaavoille johtoa.
Niin ilma siintävä, kuulas on,
mut maassa kuoleman harmaus.
He tuolla nousee jo lentohon,
uus' aukee untensa armaus.
He parvin pilvihin kiidättää
ja muistaa palmujen väikkehen.
Suon kylmä aavikko alle jää,
hyy kahlii järvien läikkehen.
He talven helmaan ei jäädä voi,
ei syksyn kourissa itkeä,
kun lämmön maista jo kutsu soi
ja kantaa siipensä sitkeä.
He lentää, uuvu ei yksikään
ei heissä hentoa, heikkoa.
Niin suurta, vapaata siivillään
on taivon ääriä leikkoa. —
On hallasuo yhä huurussaan, ja mättäät usvahan vaipuvat. Mut taivon kaukaisen rantamaan he parvi parvelta haipuvat…