YÖN HETKI.
Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.
Kas tuikkivain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa, ja surun langat laukee.
Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: ah huolten hoiva ihana, sä uni lauha, leppoisa, jumalten suurten juoma.
Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täältä rauha, lepo.
Muut nukkuvat, vain raatajat ne työssä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.
Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus maan kattaa raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —
Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.
Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija, vaeltaa vailla kotia vain yllään takkinsa.
Yö sumuillaan nyt kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy!