VII.
Mä seison ja katson taaksepäin mun eloni taivalta pitkin, miten monta mä riemua riemuitsin, miten monta mä itkua itkin.
Ja kuin tulirinnoin mä innostuin
ja suureksi tähtäsin työni. —
Ja kuinka mä itseeni’ hiivin taas
ja vavisten valvoin yöni. —
Mä seison, ja ilta mun yllättää,
ja lempeesti lännetär henkää —
Te muistelot lepohon vaipukaa
ja unholan maille menkää!
Nyt tahdon katsoa eteenpäin
läpi kuoleman tumman verhon.
Syvä kaipaus kantavi kauvas mun
kuin siivillä sinisen perhon.
Ja kaipaus rintani riehakkaan se kasvaa, kasvaa aina. Ja kun se mun rintani aateloi, ei elämä taakkana paina.