XI.
Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin Ahdin liettä leyhyttelen puhun tulta Tuiskumielen.
Anopill’ on lämmin silmä, siksi mielellä hyvällä villalangan vierittelen, kehreän kotoisen rihman, kaiken kankahan kutoilen.
Anopill’ on puhe hellä, siksi suurella ilolla valkaisen mä vaattehia, pesen paitoja paraita veden valko vaahtosessa.
Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin yhtä vainen vaikertelen, tuiskumieltä Lemminkäisen, joka aaltona ajaikse, hyökynä on hyrskyävi, meren voimalla valuvi.
Jos mä voisin viihdytellä urhoni uhmamielen, sotakaihon Kaukoltani, jos mä voisin laulullani lauhduttaa sen rinnan polton, jos mä voisin lemmelläni soinnuttaa sen soraäänet, asetella meren aavat, tyynnytellä Turjan tuulet,
silloin lintuna lepäisin kaulassa kotoisen Kaukon, suloisessa suudelmassa lemmen lauhassa levossa.