XIII
Mä kuulen humun karkelosta nuorten, kun loppunut on päivän aherrus. Se kaikuu yli vainioin ja vuorten, ja siin’ on ilon-ääni, riemahdus.
Ja mieleni kuin kantamana tuulen
se kirpoo irralleen ja karkaa pois.
Ja keijuna mä liitäväni luulen,
ja on kuin harput hopeaiset sois.
Niin keijusena illan kuutamalla nyt notkuu karkelossa Kyllikki. Mut Ahti ulkona on ulapalla ja yksin verkkojansa vetävi.