XVII.
Oi illan rusko ihana,
mi leimut lännen taivaalla
mun surujan’ et suistaa voi
et voi.
Kuin meren aalto pohjaton,
niin musta mureheni on,
ja kivunkannel mulle soi
se soi.
Mun murtui nuori elämän kuin kevään kukan kelmeän, min ensi halla korjaa pois niin pois. Nyt surren rantahiekalla mä kaipaan kuolon kutsua, kai suruuni ne hoivan tois kai tois.