XVIII.
Voi minua virpi vieno, vesa valju, vaimeloinen povella poloisen luonnon. Jo mä kurja kuihtunenki, kuivun korreksi kulolla, tuskan tuiman polttehessa.
Voi minua virpi vieno erämaassa ehtyneessä, miss’ ei lankea satehet, vieri vilpoiset vetoset. Täällä painuu pääni hento, vaipuu varteni varaton, elon lanka laukeaapi.
Voi minua virpi vieno, kukka kurja kuihtuvainen.