ALFONS PETZOLD.
Nuori konepajalainen
Mun pakko hämyyn on kulkea ja tehtaan rämyyn vain vajota.
Nuo harkkolevyt
mua polttelee.
Miel' nuori, kevyt
pois pakenee.
Niin kovaa rauta
on sulattaa.
Vain tuskan hauta
mull' aukeaa.
He nuorra saavat mun nääntymään. Tääll' avohaavat ne isketään.
Raatajapojan tervehdys
Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa.
Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet.
Kadulla
Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa.
Laihat kätöset ja jalat,
väritön ja harmaa poski.
Niukat elon antipalat,
sopen ilma pienoon koski.
Siinä katuliikenteessä
ajelehtaa pienokainen
hevosten ja vaunuin eessä
sysittynä — säilyy vainen.
"Missä isäsi on, pieno?" —
"Isä — työssä raatamassa."
— "Missä äityesi vieno?" —
"Äiti — hän on tehtahassa."
Aurinkoiset säteet täyttää
kadun. — Minä itken hiljaa.
Yötä elämä tää näyttää,
tuho täällä kylvää viljaa.
Vapautettu
Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies.
Olit raihnas, ja kuolon kalpa
elos langan katkaisi.
Jo laukesi surujen salpa,
ovi vankilas ponnahti.
Lepopaikkasi ruumisvaja
ja paarit synkeät
ja sitten kalmiston maja,
johon kohta sun heittävät.
Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet.