KUOPION KAUPPA-APULAISYHDISTYKSEN 10-VUOTISJUHLASSA
13 P. MARRASK. 1904.
I.
Elämän taivaalla pilvisarjat yhtyy ja pirstoiksi hajoo. Katsohan patsaat hopeaharjat, kuinka ne nousee ja vajoo.
Elämän taivaalla värit ne vaihtuu,
tumma valkean voittaa.
Heleä hohde hetkessä haihtuu —
konsa se jälleen koittaa.
Elämän taivaalla mustat on pilvet,
suuret surujen sumut.
Kaikkosi riemun kirkkahat kilvet,
ilojen hurmat ja humut
Elämän taivaalta ukkoisnuolet
maisia majoja lyöpi.
Murtava murhe ja haikeat huolet
sydäntä jäytää ja syöpi,
Elämän taivaalla tuulet suuret
rajusti kulkevat aina.
Kellä on syvällä sitkeät juuret,
sit' ei ne maahan paina.
Ihminen, jaksatko rohkeasti
kulkea elämän maita?
Jaksatko kulkea kuoloon asti,
vaikka on onnetar saita.
Jaksatko alla tän synkän taivaan,
lyödessä tuulen vinhan?
Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan
taistohon elämän inhan.
Ihminen jaksatko niin kuni kukka
tuo joka kevättä vuottaa.
Iskut jos lyö, niin ei peri hukka
sitä ken valohon luottaa.
Ihminen, nouse, jos taivas on musta,
terästä tahtosi pontta!
Ilman intoa, uskallusta
ois elo tyhjää ja ontta.
Ihminen, noin jos luottaen lähdet joskin taivas on musta. Kerta ne koittaa sullekin tähdet antaen lohdutusta.
II.
Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin taas luonto kuviansa piirteieepi. Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy veen välkkehestä, kumpuin kukkasista ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.
Noin astuttaissa myöskin hengen mailla luo heijastusta sieluun kuvasarjat niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat niin väririkkaat, ihanat ja suuret. Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut ja ihanteiden lehtorannat rakkaat sun katsettasi kaihoisata kohtaa.
Mik' onkaan sulompaa, ja lumottuna tuon näyn eessä seisot inehmoinen. Ja on kuin näkymätön käsi vetäis sun askeleitas Hiljallensa eespäin ja ääni kuiskaellen sua kutsuis' päämäärään etäisehen samoomahan halk' elon autioiden erämaiden.
Mik' onkaan sulompaa kuin moinen tenho, mi johtaa ihanteiden kukkuloille. Tie raskas lie ja ponnistusta paljon, mut vaikeudet rohkeutta luovat ja miesi se, ken matkaltaan ei väisty.
Mik' onkaan kauniimpaa kuin moinen kulku noin konsa sadat samaan määrään pyrkii ja veljesmielin rinnatusten ryntää toin' toistaan rohkaisten ja kehoitellen —
— Niin, suloista on konsa näköpiiriin uus ihannemaa kaunis heijastaapi. Mut kauneinta on konsa inehmoiset yön halki sinne askeleitaan suuntaa.
III.
Vain valoon, vapautehen ja hengen valtakuntaan nuo joukot nostaa tahdomme, jotk' uinuvat nyt untaan.
Me tahtoisimme osoittaa
mi elämän on määrä,
ja kuinka elo riennoton
on itsekäs ja väärä.
Nyt työtä vaatii isänmaa
ja tulevaisuus Suomen.
Ken tietää yökö odottaa
vai uusi, kirkas huomen.
Pois pikkuhuolet yksilön
ja yhteishyvä huoleks'.
Ja se kuin joukoin kannetaan
niin hupenee se puoleks'.
Pois ajatusten ahtaus
ja pienuus näköpiirin,
kun kokoonnumme ympäri
tuon valon valtaviirin!
Ja tarkastakaa joukot myös,
ett' ei lie rivit heikot,
vaan jokainen on sankari,
näin taistoon siskot, veikot.
Siis eteenpäin, vain taistellen on elo ihaninta. Ja voitto se on arvokkain min kalliiks' nousee hinta.