II
Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.
Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.
Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen kulmakarvansa ja viiksensä.
Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.
Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.
Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti ovelle.
Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.
Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.
— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.
Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää vaimoansa ja avasi hiljaa oven.
Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.
Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:
— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?
Mutta Saimi hymyili jo hänelle.
— Se oli vain lapsellisuutta, Nils… Minä ajattelin Saarilaa, täällä tuntui niin yksinäiseltä… Sinä tulet niin myöhään!
Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät ajatuksensa.
Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita suuren käärön ympäriltä.
— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!
Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu, muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.
— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi, selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.
— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!
Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien tuottama ilo äkkiä katosi… Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut, ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden ilme.
Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon, Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä, ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.
Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen äänessäänkin… Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella äänellä hän kysyi Nilsiltä:
— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?
— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla. Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja, ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että kaupunki olisi piiritystilassa…
— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona, koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen… Entäs äitisi, mitä hän sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!
— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää. Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo näkevänsä myös meidät luonaan.
— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.
Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils hänen puoleensa:
— Mutta miksi et lähtisi?
— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä, eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo kutsu loukkaa.
— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.
Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:
— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.
— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on minulle pyhä asia.
— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se naurettavaa!
— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä. Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa. Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines, joka tahtoo hallita maassa!
— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria, sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita… Siten ei maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa, joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.
— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.
— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne venäläisille…
— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.
— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset, surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja toivoo, että pian koittaisi finis Finlandiae.
Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.
— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa vastarinnassaan, ei kuole koskaan!
Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä lausui:
— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää puoliansa, ei voi kuolla.
Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.
Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan valkoista maisemaa.
— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?
Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:
— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?
Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä, joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.
Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.
— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset ovet auki.
Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.
He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin puettu.
Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu…
Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen lempiruokaansa.
Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti, puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen näköisenä.
Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta. Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita tarkemmin sanansa.
Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä. Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon naisen.
Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen. Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon, pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta kansalliselle kultuurilleen.
— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden oma.
Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan, että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista, tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan maassa.
Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon, olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?
— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa…
Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset, ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja anastivat yhä enemmän maata.
Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.
Siten kolme enemmän tai vähemmän vihamielistä puoluetta kiistelivät tästä kauniista maasta.
Mutta hidasluontoisena miehenä, joka ennen kaikkea rakasti rauhaansa, pysytteli Nils loitolla politiikasta, ja hänen hartain toiveensa oli, että hänen vaimonsakin pysyisi kaiken ulkopuolella.
Ja hän lohdutti itseään sillä suloisella toiveella, että tulevaisuudessa, kun Saimilla olisi äidin velvollisuuksia täytettävänään, hän unohtaisi kansallisen kiihkonsa ja olisi aivan yksinomaan vain nainen.