III
— Miten kaunis ja komea sinä olet! huudahti Nils, kun Saimi astui pukuhuoneestaan täysissä tamineissaan lähteäkseen anoppinsa kutsuihin.
Ja Nils katseli häntä ihailevin katsein.
— Minäpä tahdon näyttää tuolle senaattori Strömille, laski Saimi leikkiä, minkälainen suomalainen nainen on. Voit olla ylpeä vaimostasi, Nils!
— Eikö minulla sitten aina olisi ollut syytä siihen, kultaseni. Ja hän suuteli Saimin valkoista kaulaa, kiinnittäessään kömpelöillä sormillaan Saimin avokaulaiseen pukuun La France ruusun, ensimäisen, jonka hän oli löytänyt kasvihuoneesta.
— Kas näin!
Ja vieläkin kerran Nils tyytyväisenä hyväili vaimoaan, joka oli puettuna ilmavaan, helmenharmaaseen silkkipukuun. Seisoessaan Nilsin edessä näytti Saimi itseään joka puolelta, kunnes Nils vakuutti, ettei hänen puvustaan puuttunut kerrassaan mitään.
— Sinä olet erinomainen, sanoi Nils.
Ja hän otti palvelijattaren käsistä Saimin valkonahkaiset turkit, joita koristi suuri valkoinen turkkikaulus, ja kääri ne Saimin väräjävien olkapäiden ympärille…
Sitä palvelusta ei Nils koskaan suonut kellekään muulle.
Alistuen ja hymyillen Saimi antoi hänen seurata haluaan. Hän ei pannut vastaan sitäkään, että Nils kääri kevyen valkoisen harsohuivin hänen päähänsä, sillä jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hellyyttä ja rakkautta.
Suljetussa kuomureessä, joka kovalla vauhdilla kiiti kaupunkia kohti, näytti Saimi ikäänkuin somalta lumipallolta.
Kauniissa, Kustaa III:nnen tyyliin sisustetussa salissaan vastaanotti Nilsin äiti vieraitaan. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan oli hän varsin kaunis, suora ja upea nainen mustassa silkkipuvussaan, sileäksi kammatut hiukset pitsiruusukkeen peitossa. Silmittömässä ihailussaan Kustaa III:tta kohtaan hän oli muodostanut salinsa jonkunlaiseksi museoksi, jossa joka ainoa esine oli peräisin tältä loistokkaalta aikakaudelta.
Rouva af Ek, joka luonteeltaan oli vakava ja luja, oli hallinnut kokonaan kevytmielistä ja tuhlaavaista miestänsä. Ja käytännöllistä järjestämiskykyänsä hän sai kiittää siitä, että hän miehensä kuoltua ja maksettuaan kaikki hänen velkansa, saattoi säilyttää pojalleen Viikin kauniin kartanon tyydyttävässä tilassa.
Aina Nilsin naimisiin asti oli hän asunut Viikin kartanossa, mutta sen jälkeen hän oli muuttanut kaupunkiin, sillä, niinkuin hän sanoi, hän ei tahtonut läsnäolollaan häiritä nuoren pariskunnan onnea.
Mielipiteiltään hän oli vanhoillinen ja kokonaan vallassa olevien tapojen orja. Sananparsi »Noblesse oblige» oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän uhrasi usein oman halunsa perintävaatimusten vuoksi.
Saimi ei ollut kiintynyt anoppiinsa. Hän oli arka ja jäykkä hänen seurassaan. Kuitenkin rouva af Ek kohteli häntä niin ystävällisesti, kuin hänen suljettu luonteensa sitä salli. Saimi tiesi, ettei anoppi sietänyt suomenmielistä puoluetta — Suomessa näet kaikilla, sekä miehillä että naisilla, yksinpä lapsillakin oli jyrkät valtiolliset mielipiteensä. Hän tiesi olevansa ensimäinen suomenmielinen, joka oli päässyt lähelle rouva af Ekiä, eikä hänestä ollut hauska tunkeutua kaikkien näiden samoinajattelevien pariin.
Tänä iltana Saimi tahtoi kuitenkin olla heille mieliksi. Hän onnistuikin siinä täydellisesti. Kun hän hiukan myöhään pitkän ajomatkan jälkeen astui saliin Nilsin käsipuolessa, herätti hän suurta huomiota.
Senaattori Ström jutteli parasta aikaa erään lahjakkaan taiteilijan kanssa, jonka tauluja on yksin Luxembourgissakin. Hän kiiruhti hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa Nilsin luo ja pyysi, että hän esittelisi hänet ihastuttavalle vaimolleen.
Saimi miellytti häntä heti ensi silmäykseltä, yhtä paljon loistavalla kauneudellaan kuin vilkkaalla ja älykkäällä kasvojenilmeellään.
Huomatessaan minkä vaikutuksen hän teki anoppinsa kunniavieraaseen, tuli Saimi aivan täyteen intoa ja elävyyttä. Hän vilkastui siihen määrään, että senaattori, joka oli matkustanut paljon ja tunsi eri kansallisuuksia, väitti hänen olevan aivan etelämaalaisen luonteeltansa.
Saimi istui palmun varjossa valkealla kultareunaisella sohvalla, joka oli päällystetty keltaisella silkillä, ja kuunteli mielissään senaattori Strömin imarteluja; tuo hieno diplomaatti seisoi sirossa asennossa hänen edessään keskustellen hauskasti ja mielenkiintoisesti.
Ensi kertaa Saimilla oli hauska anoppinsa luona.
Hän nauroi ääneensä huvittaville parisilaisille jutuille, joita senaattori hänelle kertoi, unohtaen kokonaan, että hän oli seurassa, jossa ei siedetty muuta kuin hienoa hymyilyä. Päälle päätteeksi hän nosti vielä toisen jalkansa toisen yli, jotta siro kenkä ja reiällinen sukka pistivät esiin.
Kaikki tämä loukkasi hänen anoppiansa, joka salin toisessa päässä jutteli muutamien vanhojen, vakavien naisten kanssa. Miniän sopimaton käytös saattoi hänet aivan suunniltaan.
— Hän on parantumaton! huokasi hän harmistuneena.
Ja katseellaan hän etsi poikaansa, jotta tämä tekisi lopun vaimonsa sopimattomasta kiemailusta.
Mutta Nils ei ollut salissa. Hän pelasi varmaan parhaillaan whistiä kirjastossa. Saimi huomasi kyllä anoppinsa tyytymättömän ilmeen, mutta hän tahtoi kostaa ja tunsi lapsellista iloa saadessaan suututtaa tätä, kopeaa vanhaa rouvaa. Hän oli itsepäisellä tuulella ja hän seurasi vain äkillistä päähänpistoaan ajattelematta seurauksia.
Saimi oli tahtonut voittaa, vaikkapa vain yhdeksi iltaa tuon kuuluisan ruotsalaisen puolueen johtajan. Hän olikin onnistunut: senaattori oli kokonaan hänen vallassansa, ja hän iloitsi tästä voitosta yhtä paljon suomenmielisenä kuin naisenakin.
Mutta vieraan tulo keskeytti tämän ihastuttavan kaksinpuhelun, ja Saimin oli pakko mennä tervehtimään vapaaherratar A:ta, tunnettua naisasianajajaa; hän oli yksi niistä yhdeksästätoista naisedustajasta, jotka eduskunnassa ajoivat naisten asiaa.
— Minä tulen suoraan istunnosta, sanoi vapaaherratar puolustuksekseen talon emännälle, joka ystävällisesti pyysi häntä istumaan. Siksi minä tulen niin myöhään, hyvä rouva… Ah! te ette suinkaan ollut plenumissa läsnä tänä aamuna, sanoi hän kääntyen senaattori Strömin puoleen, joka kävi hänen viereensä istumaan.
Kaikki vieraat salissa asettuivat piiriin heidän ympärilleen, ja Saimi, joka istui erään naistohtorin ja tulevan asianajajan välissä, tarkkasi huvitettuna tätä huomattavaa naista, joka oli vapaaherratar.
Ensi hetkessä olisi voinut luulla häntä luostarimaisen pukunsa, yksinkertaisen, mustan vanhanmuotisen villahameensa ja lyhyeksi leikatun tukkansa vuoksi hyvänvoivaksi, lihavaksi papiksi. Mutta hänen käytöksensä oli arvokas ja varma kuin hienon naisen ainakin. Vapaaherratar A. oli erittäin voimakas persoonallisuus.
Hänen ruskeat silmänsä loistivat kultasankaisten silmälasien takaa ja niiden ilme oli niin vilkas ja älykäs, että hän viehätti ja hallitsi kaikkia.
Levollisuudellaan ja järkevyydellään hän oli saavuttanut jo monta voittoa eduskunnassa. Aivan vastikään hänen ehdotuksestaan oli hyväksytty laki laillisen prostitutsionin poistamisesta.
— Mutta siitä me saamme kiittää sosialisteja, selitti hän jollekulle, joka halusi lähempiä tietoja.
— Onhan siis sosialisteistakin joskus hyötyä! huudahti pilkallisesti talon emäntä.
— Älkää pilkatko heitä, rouva, sanoi vapaaherratar lämmöllä. Eduskunnassa he ovat olleet meidän naisedustajien kaikkein uskollisimpia asetovereita. Oletteko muuten kuulleet siitä huhusta, että eduskunta tulee hajoitettavaksi?
— Myöhemmin tai varhemmin se tapahtuu, sanoi senaattori Ström, joka oli enimmin asioista selvillä. Kun eduskunta ei hyväksy niitä laittomia ukaaseja, joita Pietarista lähetetään, niin hajoitus on varma.
— Se on pöyristyttävää, kun tahdotaan täten ehkäistä maan laillista kehitystä, joka kaipaa niin suuria reformeja. Oi! mitä venäläiset oikeastaan tahtovat, kun he vainoavat meitä täten joka taholta? huudahti kiihkoissaan eräs naisista.
— Rahaa, hyvä rouva, sanoi ivallisesti eräs nuori valtiopäivämies. Sehän on päivän selvää. Venäläisillä ei ole sitä koskaan kylliksi. Suomen varallisuus ja rauhallisuus on ärsyttänyt heidän rahanhimoansa. Karkoittaa suomalaiset Suomesta, se on heidän hartain halunsa, jotta he voisivat niittää meidän kylvömme hedelmät. Nyt he ovat jo hajoittaneet meidän sotajoukkomme. Ja meidän kasarmeihimme, jotka me olemme omilla varoillamme rakentaneet, ovat he majoittaneet venäläisiä sotilaita. Me maksamme heille vuosittain kymmenen miljoonaa sotilasverona. Meidän virkamiehemme ovat eroitetut viroistaan ja heidän paikoillaan on venäläisiä, jotka eivät kykene heidän toimiaan hoitamaan, mutta siitä huolimatta ovat he paljoa paremmin palkatut. Suomi, lihava vasikka on teurastettava, jotta jokainen venäläinen voisi saada siitä osansa.
— Kuinka he uskaltavat kohdella tällä tavalla niin lainkuuliaista ja uskollista maata kuin Suomi on? Onnettomuudeksi meitä on vain kaksi ja puoli miljoonaa neljääkymmentä miljoonaa vastaan!
— Mutta meillä on toinenkin puolustuskeino kuin raaka voima, sanoi senaattori kantavalla äänellä, joka tunkeutui jokaisen sydämeen. Moraalisesti ja henkisesti me olemme heitä voimakkaammat. Ja sitä voimaa ei pidä halveksia. Meidän tulee kohota vieläkin korkeammalle, turvautua yksinomaan laillisiin oikeuksiimme eikä koskaan suostua minkäänlaiseen kompromissiin. Valtiolliset kompromissit ovat aina heikkouden merkkejä. Venäjän valtiollinen tuuli voi kääntyä, ja todellisten isänmaanystävien ei pidä joutua epätoivoon.
— Hyvä, herra senaattori! Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, huudahti Saimi, joka loistavin silmin oli kuunnellut keskustelua.
Innoissaan, unohtaen kokonaan anoppinsa, joka seurasi hämmästyneenä tätä uutta päähänpistoa, astui Saimi vanhan valtiomiehen luo ja ojensi äkillisen tunteen valtaamana hänelle kätensä:
— Kiitos sanoistanne! sanoi hän lämmöllä.
Senaattori suuteli kunnioittavasti Saimin pientä kättä ja pitäen sitä hetken aikaa omassaan hän lisäsi:
— Me olemme yhtä mieltä: suomenmieliset ja ruotsinmieliset, eikö totta, rouva?
Oi! mikä vahinko, ettei Nils ollut salissa. Saimi läksi etsimään häntä kertoakseen hänelle kohtauksestaan senaattorin kanssa. Avomielisyydessään hän halusi aina ilmaista Nilsille kaikki tunteensa, varsinkin kun hän tiesi, kuinka ylpeä hän oli vaimonsa voitoista…
Saimi etsi häntä kirjastosta, jossa herrat pelasivat whistiä pienten pöytien ääressä. Hän ei ollut siellä. Hän astui edemmäksi, kulki pienen pitkulaisen huoneen läpi, jossa ei ollut ketään ja aikoi juuri astua kamariin, joka oli varattu tupakoitsijoille.
Mutta hän pysähtyi huoneen kynnykselle aivan kivettyneenä tuntien tukehduttavaa tunnetta kurkussaan. Sinisen tupakansavun läpi hän näki kaksi herraa totia juomassa pienen pöydän ääressä, joka oli täynnä konjakkipulloja.
Toinen heistä oli Nils.
Loikoen nojatuolissa, kasvot punoittavina, silmissä tiedoton, hämärä katse, ja huulet idioottisessa hymyssä hän kuunteli vastassaan istuvan serkkunsa, kapteeni Etterin kovaäänistä pilapuhetta.
Tyhjät pullot heidän edessään todistivat, että he olivat tyhjentäneet lukemattomia totilaseja.
Kauhuissaan, silmät pyöreinä, voimatta uskoa todeksi tätä alentavaa näkyä Saimi tarkasteli hetken aikaa molempia miehiä.
Hän oli aina vihannut tätä Nilsin serkkua, joka huolimatta nimestään ja kapteenin arvostaan keisarillisessa kaartissa Pietarissa, oli irstas ja huikentelevainen mies. Hän se sai Nilsinkin viekoitelluksi juomaan!
Saimin ensimäinen tunne oli paeta heti pois ja koettaa unohtaa tämä vastenmielinen näky. Mutta samalla heräsi hänessä naisen, vaimon vaisto toista tunnetta voimakkaampana, joka kehoitti häntä pelastamaan Nilsin kunnian tässä seurapiirissä, joka iloitsisi vain jokaisesta skandaalista, joka kohtaisi tätä kadehdittua naista. Ja käheällä äänellä, jota Saimi ei tuntenut omakseen, hän huudahti:
— Nils!
Nils käänsi päänsä häntä kohti.
— Ah! sinäkö siellä olet, Saimi, sanoi hän hämmästyneenä ja nousi vaivoin ylös. Minun tuli kylmä ajaessa ja siksi olen hiukan lämmitellyt itseäni, sanoi hän puolustuksekseen.
Panematta vähintäkään huomiota kapteeniin, joka kykeni paremmin hillitsemään itseänsä ja kumarsi syvään, ikäänkuin hän olisi ollut hovissa, lähestyi Saimi Nilsiä ja voittaen vihansa Etterin vuoksi hän sanoi kuiskaten:
— Tule, Nils, äitisi kysyi sinua.
Nils punastui, sillä Saimin äänestä hän kuuli, että tämä oli huomannut hänen tilansa, ja hämillään hän änkytti:
— Heti paikalla.
Hän kaatoi epävakavalla kädellä sodavettä suureen lasiin, jonka pohjalla oli jäitä, ja tyhjensi sen.
Saimin tuskallisen katseen seuraamana hän astui sitten ikkunan luo ja avasi sen. Raitis ilma virkisti häntä. Hän katsoi hetken aikaa rukoilevasti Saimiin, joka odotti yhä ääneti ja niin kalpeana, että Nils tunsi katumusta sydämessään. Äänettömyys kiusasi häntä siihen määrään, että hän vihdoin uskalsi kysyä:
— Joko on kutsuttu illalliselle?
— Juuri äsken, vastasi kapteeni, joka oli silmännyt kirjastoon, missä vieraat nousivat paikoiltaan yhtyäkseen naisten joukkoon salissa.
— No, kiiruhtakaamme sitten mekin!
Ja Saimi tarttui miehensä käsivarteen ja vei hänet mukanaan. Pää pystyssä hän astui anoppinsa eteen juuri parhaiksi, että Nils saattoi tarjota käsivartensa eräälle vanhemmalle leskirouvalle saattaakseen hänet ruokasaliin, jossa illallinen oli tarjona pienten pöytien ääressä.
Mutta mitä hirveitä tuskia Saimi saikaan kestää näiden illallisten aikana, jolloin Nilsin oli pakko, vanhaan ruotsalaiseen tapaan, juoda kunkin vieraan malja eriksensä!
Saimi huomasi, että hänen huulensa töin-tuskin koskettivat shampanjalasia. Joka hetki hänen silmänsä kääntyivät Saimiin, joka itsepäisesti katsoi vain muualle.
Nils oli niin huomaavainen ja hellä Saimia kohtaan, että toiset nimittivät heitä turturikyyhkysiksi ja laskivat aivan peittelemättä heistä leikkiä.
Mutta Saimi vastasi hymyillen ja ivallisesti ja niin rohkeasti noihin hyökkäyksiin, että hän itsekin hämmästyi.
Nilsin äiti, joka tunsi poikansa, huomasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan tavallisessa mielentilassaan… Mikähän häntä vaivasi? Hän näytti aivan kuin selkäänsäsaaneelta koiralta, joka koetti kiemailla.
Sitä paitsi Saimin kalpeat kasvot, jotka tavallisesti rusoittivat, ilmaisivat liikutusta. Hänen silmiensä pohjalla välkkyi tuskallisia ajatuksia. Rouva af Ek tunsi, että jotakin salaperäistä oli ilmassa. Ehkäpä Nils oli huomannut, miten sopimattomasti Saimi oli kiemaillut vanhan senaattorin kanssa ja mustasukkaisuudessaan nostanut siitä melua.
Mutta kohteliaana emäntänä ei hänen sopinut liiaksi panna huomiota lapsiinsa.
Vihdoinkin illallinen oli lopussa!
Salissa rouva af Ek ja nuori pari jättivät hyvästi viimeisiltä vierailta.
Nilsin äiti huomasi, miten väsynyt ja alakuloinen Saimi oli, ja mielissään niistä ystävällisistä sanoista, joilla senaattori oli kehunut hänen miniäänsä, koetti hän kehoittaa Saimia jäämään yöksi hänen luokseen eikä lähtemään keskellä yötä tuolle kahdenkymmen kilometrin pituiselle matkalle.
Mutta Saimi halusi lähteä, sillä ajuri ja hevoset olivat jo tunnin aikaa odottaneet oven edustalla… Sitä paitsi oli kaunis kuutamo!
— Puolessatoista tunnissa me olemme kotona, lisäsi hän; ja hän suuteli anoppiaan paljoa sydämellisemmin kuin tavallisesti.
Tänä iltana hän oli hämärästi aavistanut, mitä suuruutta ja voimaa piili tässä naisessa.
Ken saattoi tietää, mitä nöyryytyksiä ja suruja hän oli saanut kestää miehensä vuoksi! … Ehkäpä hänen kylmyytensä ja jäykkyytensä ei ollutkaan muuta kuin naamari, jonka taakse hän kätki sydämensä tuskat.
Kuinka rikkirevitty sekä moraalisesti että ruumiillisesti hän itsekin oli tämän illan jälkeen, joka oli alkanut niin loistavasti!
Syyttäen suurta väsymystä hän keskeytti Nilsin, joka heidän ajaessaan aikoi selittää ja kaunistella käytöstään. Painautuneena nurkkaansa, pää tyynyn varassa Saimi vaipui omiin ajatuksiinsa, ja Nils, joka tahtoi ottaa huomioon hänen toiveensa, oli myös nukkuvinansa…
Mikä surkea kotimatka! Mikä hirveä herääminen!
Oi! julma kohtalo, joka niin armottomasti oli repinyt rikki Saimin kauniit kuvittelut! Ja kohta kohdalta Saimi kävi ajatuksissaan läpi tuon hirveän kohtauksen tupakkahuoneessa… Hän olisi tahtonut unohtaa sen vaikutuksen, jonka Nils sinä hetkenä oli tehnyt häneen, hänen kaunis Nilsinsä. Vaan ei… tuo muisto ei väistynyt, vaan kummitteli yhä hänen mielessään!
Tuska nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hän nieli ne tarmokkaasti ja puri nenäliinaansa, jotta hän ei Nilsin nähden itkisi. Hänen aavistuksensa ei ollut siis väärä! Synkkä varjo eroitti heidät toisistaan: hänen miehensä oli siis myöskin tämän intohimon orja, joka rasitti koko maata, yhtä hyvin säätyläisluokkaa kuin itse kansaakin. Kaikista paheista oli juoppous Saimille kaikista vastenmielisin, sillä se riisti ihmiseltä koko hänen arvonsa ja paljasti eläimen hänessä koko alastomuudessaan.
Ja millainen olisi hänen tulevaisuutensa sekä sen lapsen, jota he odottivat? Tämä kysymys poltti kuin tuli Saimin aivoja. Muodostaisiko lapsi, perinnöllisyyden leppymättömän lain mukaan, uuden renkaan tämän heikontuneen suvun pitkässä ketjussa? Vai voittaisiko Saimin perheen terve ja voimakas veri? Tämä kysymys kiusasi ja kidutti häntä.
Hevoset kiitivät äänettömästi metsän läpi, joka oli niin tiheä, että kuun säteet töin-tuskin saattoivat luoda siihen valoaan. Oksien lomissa oli Saimi näkevinään susien kiiluvia silmiä. Suuressa tuskassaan hänestä tuntui ikäänkuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla, hän oli mielestään aivan yksin ja hyljättynä koko suuressa, avarassa maailmassa…
Kuka voisi neuvoa häntä? Kelle hän voisi tuskaansa valittaa?
Anopilleenko? Ei koskaan! Hän ei rakastanut Saimia. Ja mitäpä muuta neuvoa hän olisi voinut antaa, kuin käskeä alistumaan kohtaloonsa?
Maailman silmissä Nilsin kevytmielisyys ei ollut moitittavaa. Samaa saivat monet muutkin nuoret naiset kokea joka päivä, mutta he tyytyivät osaansa ja olivat siitä huolimatta onnellisia. Hän ei ollut heidän kaltaisensa, sen hän tiesi.
Kuinka surkealta elämä nyt hänestä tuntui! Ja voimatta enää hillitä kyyneleitään hän purskahti itkuun.
Nils kumartui pelästyneenä hänen puoleensa ja koetti lyhtyjen heikossa valossa nähdä hänen silmiään. Mutta Saimi painoi nyyhkyttäessään päänsä itsepäisesti alas.
— Saimi, sanoi Nils epätoivoissaan nähdessään hänen tuskansa, anna minulle anteeksi! Minä olen pahasti sinua loukannut, mutta minä lupaan, ettei sitä tapahdu enää toista kertaa, ei koskaan… Jospa tietäisit, kuinka helposti voi joutua kiusauksen valtaan! Tapaa jonkun ystävän, joka kehoittaa juomaan, eikä voi kieltäytyä. Juo lasin… ja sitten, siinä sitä on… Mutta minä vannon sinulle, ettei se merkitse mitään ja että hillitsen itseni toiste.
Nils puhui hitaasti ja lempeästi, syvästi liikutettuna Saimin surusta; omantunnonvaivat painostivat häntä ja hän tunsi nöyryytystä, kun hän, Nils af Ek, tuo täydellinen gentlemanni, oli voinut niin syvästi alentaa itsensä!
Saimi kuunteli kiihkeästi hänen sanojaan, jotka hän tiesi tosiksi. Ja Nilsin lupaukset lepyttivät hänen mieltään. Keskellä suurta surua tuntui niin hyvältä, kun joku hiukan hemmotteli, kun sai antautua toiveiden valtaan ja uskoa vielä onneen, tuohon suureen onneen, jota hän kaipasi koko sielunsa kiihkeydellä!
Ja Saimi antoi miehelleen anteeksi, tämän kerran, täydestä sydämestä…