IV
Kevät oli tullut.
Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.
Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista, loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät, liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään kevään ihanuutta.
Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi, jolloin Suomen kesä kestää.
Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?
Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat parhaansa mukaan.
Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa suloista lämpöään yli heränneen luonnon… töin-tuskin se suo itselleen parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.
Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.
Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista…
Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.
Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!
Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja antautuvat epäröimättä elämän iloon.
Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.
Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa silmissä taivas kuvastuu.
Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja, jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.
Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.
Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi rakentaen uudelleen tuulentupiaan.
Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen ja vieläkin enemmän! … hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen, harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja onnea… Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät pureksivat puna-apilasta…
Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!
Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän toivoakaan sen suurempaa onnea?
Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa, ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti, niin ainakin Saimi luuli.
Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä, ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.
Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä, päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.
Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa, ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.
Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! …
Siten elämä kului Viikin kartanossa. Rouva af Ek oli tullut kuukaudeksi lastensa luo. Nils oli hyvin onnellinen saadessaan pitää häntä luonaan, ja Saimi koetti parhaansa mukaan olla kohtelias ja ystävällinen anopilleen. Tämä puolestaan kohteli suvaitsevaisuudella miniänsä oikkuja, sillä hän alkoi pitää yhä enemmän hänestä. Ja mitenkä hän ei olisikaan ollut kiitollinen hänelle, joka oli lahjoittanut perillisen hänen pojallaan ja liittänyt tämän erinomaisen oksan vanhaan, lahonneeseen puuhun?
Ilo oli siis molemminpuolinen ja tavattomalla huomaavaisuudella ja punnitsemalla jokaista sanaa koetettiin välttää yksin vähintäkin väärinkäsitystä.
Eräänä päivänä ennen aamiaista, Nilsin loikoessa riippumatossaan penkereellä, naiset istuivat puutarhassa, jossa Saimi mielellään vietti päivänsä… Molemmat naiset, istuen mukavissa pajutuoleissa suuren punavalkoisen puutarhasuojuksen alla, keskustelivat luonnollisesti pienokaisesta. Lapsi, joka makasi ruohokentälle levitetyllä peitteellä, seurasi ihmettelevin silmin suurta perhosta, joka liiteli hänen päänsä yläpuolella… Ilma oli hyvin kuuma ja Saimi, kauniissa valkoisessa puvussaan vilvoitteli itseään viuhkalla, iso-äiti sitä vastoin kutoi pieniä töppösiä Olaville.
Rouva af Ek antoi muutamia iso-äidillisiä neuvoja ja Saimi kuunteli niitä kohteliaasti. Samoinkuin hänen miniänsäkin ajatteli rouva af Ek myös Olavin tulevaisuutta ja kuvitteli mielessään häntä jo suurena. Kumartuen lapsen puoleen hän sanoi suudellen häntä:
— Kuinka onnellinen olenkaan, kun sinä ensi kerran sanot minua iso-äidiksi!
Kääntyen sitten Saimin puoleen hän lisäsi:
— Kun hän kasvaa suureksi, niin te lähetätte hänet kai Helsinkiin kouluun? Ja toivoakseni hän silloin saa asua iso-äitinsä luona, Saimi? Minä tahdon jo edeltäpäin varata itselleni sen oikeuden.
Saimin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, mutta hän vastasi nauraen:
— No, kun Olavi tulee kouluikään, niin hän joutuu tietenkin suomalaiseen kouluun.
— Suomalaiseenko kouluun? sanoi rouva af Ek kiihkeästi. Eikö hänelle sitten opeteta ruotsia, jota te ja me kaikki puhumme? Miksi hänet pantaisiin suomalaiseen kouluun?
— Minusta se on aivan luonnollinen asia. Enkö minä ole suomenmielinen?
— Rakas lapsi, kyllä minä sen tiedän. Siksi onkin aivan luonnollista, että hän oppii suomea sinulta, joka sitä osaat. Tietysti Olavin tulee osata kumpaakin kieltä, mutta minä toivon sittenkin, että te annatte hänelle ruotsalaisen kasvatuksen.
— Ei mitenkään. Olavi on Suomen kansalainen, ja siksi minusta on paljoa luonnollisempaa, että hän saa suomalaisen kasvatuksen.
— Minun mielestäni sinun logiikkasi on väärä, rakas Saimi, sillä onhan
Olavilla isäkin; ja hän on ruotsinmielinen.
Vanha rouva puhui hyvin kylmästi.
— Sitä minä en ole unohtanut, mutta olen varma siitä, että Nils ei vastusta minua tässä suhteessa.
— Mutta minä, jos tunnen oikein poikani, en usko, että hän antaa myöten… sillä Olavin nimi on af Ek… Eikö totta? sanoi hän kääntyen Nilsin puoleen, joka lähestyi heitä ja oli kuullut keskustelun lopun.
— On hiukan varhaista, äiti, puhua vielä koulusta ja tulevaisuudesta.
Ja hän suuteli vaimoaan ja äitiään, tyytyväisenä siitä, että hän oli tullut ajoissa ehkäisemään heidän välistä kiistaansa.
— Entä sinä, Olavi, mitä sinä itse tuumit? Oletko suomen- vai ruotsinmielinen? sanoi Nils leikkiä laskien ja hypitellen pienokaista ilmassa.
Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen…
— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.
— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski lapsen äidin syliin…
— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.
Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.
Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä…
Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti, tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään…
Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa… Tuo katse ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän vaikutti Nilsin aisteihin… Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.
Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi hermostuneella äänellä:
— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.
Nils kiiruhti täyttämään äitinsä pyyntöä kohteliaana niinkuin ainakin, ja saattoi hänet sisään. Painautuen sitten äitinsä puoleen hän sanoi loistavin silmin:
— Eikö totta, äiti, minä olen onnellinen ihminen?
— Kyllä, lapseni. Mutta on paljoa helpompi saavuttaa onni, kuin säilyttää se. Pidä varasi, Nils, onni on kumma kapine. Sitä ei saa ennen aikojaan pakoittaa esille.
Nils ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että monet katkerat surut olivat tehneet äidin synkkämieliseksi. Ja onnellinen hymy karehti yhä hänen huulillaan.
Kesä, joka oli harvinaisen kaunis ja kuuma tänä vuonna, kului nopeasti, liiankin nopeasti. Hyvinkin pian puiden kellertävät lehdet ilmaisivat syksyn tuloa. Kaikki maatyöt olivat suoritetut. Viljaa jauhettiin, heinää korjattiin latoihin! Suuret lintuparvet punaisten pihlajamarjaterttujen houkuttelemina saapuivat Viikin kartanoon tunkeutuen rohkeasti aina puutarhapenkereelle saakka jyviä nokkimaan. Se oli varmin merkki syksyn tulosta, väittivät vanhat ihmiset.
Viikin kartanon puutarhassa, missä dahliat ja päivänkakkarat prameilivat purppuraisina ja kullankeltaisina, kulki Saimi surullisin mielin. Pari pakkasyötä, niin koko tämä komeus oli mennyttä!
Ajatellessaan pitkän talven tuloa, jota kestäisi kuusi kuukautta, tunsi Saimi tällä kertaa syvää alakuloisuutta. Luonnon hiljainen kuolinkamppailu, taistelu elämän puolesta kiusasi häntä suorastaan ruumiillisesti. Pitkät ajat hän istui meren rannassa, harmaan ja synkän taivaan alla.
Meri huokaili ja valitti jättiläislaineiden hyökätessä vihan vimmalla graniittikallioita vastaan… Aallot odottivat kauhulla ikuisen vihollisensa, talven tuloa. Meren valittava ja hurja musiikki hurmasi Saimia. Kun tuuli vinkui vinhasti, oli hän ikäänkuin kuulevinaan ihmisen valitusta ja avunhuutoa…
Ja iltasin nousi usva, tuo sakea sumu, joka kosteana ja kylmänä tunkeutuu aina luihin saakka.
Silloin Viikin kartanossa pantiin kiireesti sisäikkunat paikoilleen ja suljettiin balkongien ovet. Ja tulet paloivat takoissa kaiken päivää levittäen kodikkuutta ympärilleen.
Saimi valitsi itseään ja lasta varten pari huonetta Nilsin työhuoneen vierestä, sillä hän tahtoi joka hetki itse valvoa lasta. Lapsi täytti kaikki hänen ajatuksensa. Hän laiminlöi hänen tähtensä kaikki tuttavansa ja henkiset harrastuksensa. Ei edes politiikkakaan, joka kuitenkin oli muuttunut yhä uhkaavammaksi, näyttänyt herättävän hänen mielenkiintoaan.
Nils oli siitä hyvillään. Mutta samalla hän teki sen huomion, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavaa sijaa vaimonsa ajatuksissa. Lapsi oli anastanut hänen paikkansa.
Hän ei kuitenkaan ilmaissut Saimille, missä määrin tämä väliäpitämättömyys häntä suretti, sillä hän luuli voivansa voittaa hänet jälleen tuhansilla pienillä keinoilla, joilla hän osoitti hänelle huomaavaisuuttaan.
Sitä paitsi hän arveli, että aikaa voittaen Saimin äidinrakkaus tyyntyisi. Mutta kopeudessaan ei Saimi lainkaan huomannut miehensä helliä moitteita ja yhä edelleen löi hän häntä laimin. Silloin Nils sanoi hänelle, tällä kertaa varsin jyrkästi, että hänen tuli hiukan välittää hänestäkin. Mutta Saimi vastasi aivan levollisesti, että niin kauan kuin lapsi oli pieni, kuului hän kokonaan hänelle.
Mutta Nils ei rauhoittunut. Hän kaipasi vaimonsa hellyyttä. Hänen oli ikävä. Mutta kun hän näki, että Saimi oli yhä yhtä taipumaton ja vetosi aina vain lapsen oikeuksiin, niin hän moitti katkerasti häntä siitä, ettei hän ajatellut enää lainkaan vaimonvelvollisuuksia, vaan ainoastaan äidin.
Nilsin kiihkeys pelästytti Saimia, ja käsitettyään, minkä vääryyden hän teki häntä kohtaan hän koetti nyt jakautua sekä miehensä että lapsensa välillä. Ja hän otti myös hiukan osaa elämään ulkopuolella kotia.
Mutta Nils tunsi sittenkin, kuinka kaukana kaikesta Saimi oli. Hänen sielunsa oli kokonaan muualla. Kuinka toisenlainen hän oli nyt kuin tuo entinen eloisa ja kiihkeä Saimi! Saimin kylmyys suututti Nilsiä, hän valitti alituisesti ja pani toimeen kiihkeitä kohtauksia.
Saimi piti puoliaan, kiivaita sanoja vaihdettiin kummankin puolin, ivallisia ja loukkaavia sanoja… Ja vähitellen se kuilu, joka henkisesti eroitti heidät toisistaan, tuli yhä suuremmaksi…
Mutta vaikka Nils yhä rakastikin vaimoaan yhtä hellästi kuin ennen, niin Saimin tunne häntä kohtaan katosi. Huomaamatta rakkaus oli hävinnyt hänen sydämestään, ikäänkuin se ei koskaan olisi sitä hallinnutkaan.
Mitenkä se oli mahdollista? Hämmästyneenä Saimi koetti keksiä siihen oikeata syytä. Oliko hän koskaan oikein rakastanutkaan Nilsiä? Se tunne, jota hän oli luullut rakkaudeksi, eikö se pikemmin ollut vain intohimoa ja tunteiden kuohua, joiden olemassa olosta hänellä ei ennen ollut aavistusta? Ei hän koskaan ollut rakastanut Nils af Ekin todellista luonnetta, tuota hienoa elostelijaa. Hän oli rakastanut vain omaa rakkausihannettansa, jolle hän oli antanut Nilsin piirteet…
Tehtyään tämän huomion syvä alakuloisuus valtasi Saimin mielen.
Mutta täytyyhän olla olemassa toisenkinlaista rakkautta, tuumi hän mielessään, syvää ja voimakasta tunnetta… Mutta sellaista rakkautta hän ei varmaan koskaan saisi kokea. Hänellä ei ollut siihen oikeutta, koska hän oli ikiajoiksi sidottu Nilsiin. Ja Lapsi oli hänen ainoa onnensa. Ja entistä enemmän hän antautui sille.
Kun Nils huomasi, ettei hän voinut enää voittaa entistä paikkaansa vaimonsa sydämessä, heittäytyi hän epätoivoissaan huvitusten pyörteeseen.
Entiset tottumukset palasivat jälleen. Nils läksi usein kaupunkiin ja palasi vasta myöhään illalla hiukan liikutettuna, harmistuneena koko maailmaan ja itseensä. Usein Saimi valvoessaan tuskissaan vuoteellaan, näki aamun valkenevan; ennenkuin Nils oli kotona. Tällöin hän syytti itseään tuntien olevansa suoranaisena syynä Nilsin moitittavaan käytökseen… Mutta toisaalta, miten hän saattoi osoittaa hänelle hellyyttä, jota hän ei tuntenut?
Ja vapautuakseen edesvastuusta hän lohdutti itseään sillä, että Nils oli osoittanut taipumusta väkijuomiin jo heidän lyhyenä onnen aikanaankin… Ei hänen rakkautensa eikä hellyytensä olisi voinut voittaa tätä taipumusta.
Joulujuhlat lähestyivät. Nils kutsui ystäviään kaupungista kartanoon.
Niiden joukossa oli myös hänen serkkunsa, kapteeni Etter.
Ja nyt vietettiin hurjan iloista elämää: luisteltiin jäällä, hiihdettiin, pidettiin päivällis- ja iltakutsuja.
Nils ei näyttänyt koskaan saavan kyllikseen. Aina valmiina huvittelemaan ja vieraanvaraisena isäntänä hän iloitsi tästä levottomasta ja kuumeisesta elämästä yhtä paljon kuin hänen vaimonsa siitä kiusaantui. Mutta Saimin oli pakko talon emäntänä osoittaa kohteliaisuutta vieraille, vaikkeivät nuo kutsut häntä lainkaan huvittaneet.
Usein iltapuolisin saapui kaupungista koko liuta iloisia ystäviä, jotka olivat lähteneet rekiretkelle. Kukin herra oli kutsunut naisen mukanaan ja ajoi itse, kulkusten kilistessä hevosta, joka oli valjastettu komeavällyisen reen eteen…
Välistä saattoi täten aivan odottamatta saapua taloon viisi tai kuusi paria… Vain telefonissa oli ilmoitettu heidän tulostaan.
Luonnollisesti vieraiden tuli jäädä päivällisille. Ja kirkkaasti valaistussa ruokasalissa kajahti silloin heleä nauru.
Usein ruuan jälkeen tanssittiinkin… Kapteeni Etter, joka oli taitava soittaja, istahti pianon ääreen soittamaan tulista masurkkaa, ja hetken kuluttua parit pyörähtivät hurjasti suuressa salissa, kunnes yö kääntyi aamupuoleen.
Lemmenleikki oli tässä seurassa ylimmillään. Nils, entinen Don Juan, mielisteli naisia, vieläpä erästä nuorta eronnutta rouvaakin. Hän tahtoi täten herättää Saimin rakkauden jälleen eloon. Mutta Saimi, vaikka hän olikin harmissaan, pysyi sittenkin aivan väliäpitämättömänä, eikä ollut mitään huomaavinaan… Saimin kylmyys herätti silloin Nilsissä vieläkin kiihkeämmän halun voittaa hänet jälleen omakseen.
Vaikka ovet olivatkin suljetut, niin tunkeutuivat sittenkin soiton säveleet siihen huoneeseen, missä Olavi rauhallisesti nukkui.
Usein, kun seura yltyi liian meluavaksi ja kun imartelu ja mielistely kävi liian vapaasti, pakeni Saimi lapsensa luo ja purskahti katkeraan itkuun, kun hänen oli pakko elää tässä ympäristössä, johon hän ei vähintäkään tuntenut kuuluvansa.
Siten kului useita vuosia…